Akateemiset vanhemmat lastenkirjoissa

Yksityiskohta Markus Majaluoman kuvituksesta teoksessa Heinähattu, Vilttutossu  ja vauva

Eräässä väitöskaronkassa tuli illanistujaisissa esille, miten aika monessa lastenkirjassa vanhemmat ovat
tutkijoita. Ja vielä mahdollisesti jollain lailla höpsöjä tai ainakin poissaolevia.

Tämäntapaisissa henkilöhahmoissa ovat kunnostautuneet ainakin Sinikka ja Tiina Nopola. Ajatellaanpa vaikka Risto Räppääjän äitiä. Häntä ei näy mailla halmeilla ja poika joutuu (tai saa) asua Rauha-tädin kanssa. Risto näyttää olevan sinut asian kanssa, joskin välillä äiti tulee häivähdyksenomaisesti mieleen. Esimerkiksi Risto Räppääjä ja kaksoisolento -kirjassa kaksoisolento hämmentää tilanteita ja väärinkäsitysten myötä Risto tuumii:

Minä lähden kotoa lopullisesti, hän ajatteli uhmakkaana. Kukaan ei kaipaa minua, ei Rauha-tätikään. Minä menen äidin luo! Missäs se äiti nyt taas olikaan? Ai niin, Grönlannissa tutkimassa eskimoiden kurkkulaulua. Minkähänlaista se mahtaa olla? Risto päästi pienen äänen kurkustaan.
-Kraaa!

Heinähatun ja Vilttitossun tutkijaisä taas on hieman erikoinen ja epäjärjestelmällinen. Eipä silti, kun äitinkin on jossain määrin boheemi, tuovat isä ja äiti persoonallaan hauskaa ulottuvuutta teoksiin. Kirjassa Heinähattu ja Vilttutossu loman tarpeessa isä vetäytyy työhuoneeseensa miettimään ja tulee ulos vain ruoka-aikoina. Hanna-äitikin toteaa, että "Isää ei saa häiritä. Isä miettii".

Tällä kertaa isä ei kuitenkaan haudo tutkimusjuttuja vaan perheen pelastussuunnitelmaa. Tämän paljastuttua Hanna katsoo miestään ajatellen, että mitä sille on tapahtunut, sehän puhuu kuin oikea mies.  Epäsuorasti tästä voidaan tulkita, että tavallinen tutkija-Matti ei siis tee oikeita miesten asioita perheen eteen.

Heinähattu, Vilttitossu ja vauva -kirjassa lapset näkevät erinäisten tapahtumien jälkeen nurkan takaa, kuinka isä-Matti huitoo pyssyllä ja ammuskelee ympäriinsä:

-Loppusi on tullut, sinä humanististen tieteiden kandidaatti, joka veit minun tutkimusideani, hän kähisi.

Vakavaa puuhaa tuo tutkiminen.

Tämän otannan perusteella tutkijavanhempi on joko poissaoleva, lapsensa toisten hoitoon hylkäävä tai sitten omia ideoitaan hautova, persoonallinnen, jopa erikoisia kohtauksia saava isä tai äiti. Todellisuushan on tietysti toinen. Toivottavasti.

Tuleeko sinulla mieleen muita lasten- tai nuortenkirjoja, joissa vanhemmat ovat tutkijoita?

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: 
Heinähattu, Vilttitossu ja vauva (Gummerus 1990, kuvitus Markus Majaluoma)
Heinähattu ja Vilttitossu loman tarpeessa (Gummerus 2008, kuvitus Markus Majaluoma)
Risto Räppääjä ja kaksoisolento (Tammi 2013, kuvitus Christel Rönns)

Liza Marklund: Ajojahti

Huh, aika haipakkaa on ollut tämä kevät töiden suhteen. Mielentila oli siinä pisteessä että tarvitsin luettavakseni jotain tuttua, turvallista ja helppoa, joten latasin Marklundin uusimman dekkarin Ajojahdin.

Hirveä ristiriita muuten siinä, kun kirjoitin kaipaavani jotain turvallista, sillä Marklund läväyttää taas kerran maailman raadollisuuden silmille ja dekkari alkaa kidutuksen kuvauksella: uransa laskupuolella poliitikko löydetään kotoaan henkihieverissä ja vaimo on kadonnut jäljettömiin. Siinä sitä on selvitettävää sekä rikostutkijoille että toimittajille. Idyllisen kulissin takana kaikki ei olekaan niin kuin ulospäin naapureille näyttää.

Paljastamatta enempää juonesta voin vain todeta, että syy miksi näitä luen, on päähenkilö, Kvällspressenin toimittaja Annika Bengtzon. Hänen yksityiselämänsä on Marklundin dekkareiden yksi taso ja tässä kirjassa jatketaan siitä, mihin edellisessä teoksessa jäätiin eli Annika elää uudessa suhteessa uusperheen arkea. Katkera, kätensä menettänyt ex-mies Thomas saa tässä kirjassa uusia, vähemmän miellyttäviä piirteitä.

Myös toimituksen esimies joutuu julkiseen myllerrykseen, kun paljastuu, ettei hänen palkitussa dokumentissaan olekaan puhtaat jauhot pussissa. Muutenkin modernin toimituksen kuvaus on ihan mielenkiintoista, vaikkei siinä varsinaisesti mitään uutta ole. Annikakin joutuu juttujen kirjoittamisen lisäksi tuottamaan videomateriaalia lehden sivuille. Nämä tutut henkilöt tuovat särmää.

Kokonaisuutena teos on rutinoituneen kirjoittajan perusvarma suoritus, ei häikäisevä, mutta nopeasti luettava, sellainen ihan ok.

Liza Marklund: Ajojahti
Otava 2013, 333 (s.)
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Lyckliga gatan
Suom. Kari Koski
Luettu e-kirjana

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Antti Majander sanoo arviossaan Helsingin Sanomissa (26.2.2014), että tämä kirja on tapaus, että tällaisia esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä.

Tottakai tällainen kehuva arvostelu asettaa melkoiset odotukset kirjalle ja ylipäänsä sai minut kiinnittämään  huomiota koko teokseen.

Kyseessä on realistinen romaani Suomen lähihistoriasta ja eräänlainen sukutarina. Ajallisesti liikutaan aivan 1800-luvun lopusta 1990-luvulle ja paikallisesti jossakin itäisessä ja eteläisessä Lapissa tai Pohjois-Pohjanmaalla. Tuntureita näkyy ja Ouluun on matkaa. Majander paikantaa tapahtumat Kuusamoon ja arvelee taustalla olevan vaikutteita Kinnusen oman suvun vaiheista.

Rakenteellisesti ei kuitenkaan edetä kronologisesti, mikä on toimiva ratkaisu, sillä näin lukija kiinnitetään salaisuuksien ja kysymysten verkostoon. Lopussa tulee väistämätön halu palata takaisin ja lukea saadun tiedon perusteella uusin silmin aiempia osia. Vuorollaan jokaisen tarina saa osansa: Maria, Marian tytär Lahja, hänen miehensä Onni ja heidän poikansa vaimoineen.

Tarinan alkuäiti Maria on itsenäinen ja voimakas nainen ja kätilö ammatiltaan. Hän rakennuttaa itselleen talon ja siitä tulee kylän keskeinen paikka, josta kätilö tarpeen tullen haetaan apuun. Maria on erittäin kunnianhimoinen ja vastoin tuon ajan yhteiskunnan moraalisia vaatimuksia kasvattaa yksin aviotonta tytärtään.

Kuriositeettina ei voi välttää ajatusta, että mieskirjailija kirjoittaa kätilön työstä, mutta miksikäs ei, eihän synnytys siihen liittyvine tapahtumineen ole yksinomaan naisten omaisuutta, vai miten tuon kielentäisi? Itse asiassa tässähän on juuri kirjallisuuden voima, kun kirjoittaja voi kuvitella, mitä haluaa.

Ihmismielen ymmärryksessä ja sen taidokkaassa kuvauksessa on Kinnusen vahvuus. Sivutaanpa teoksessa myös syntyvyyden säännöstelyä ja uskonnollisten yhteisöjen käytänteitä aina paljonpuhutuista hoitokokouksista alkaen. Mutta tällaiset teemat eivät nouse mitenkään keskeiseksi vaan ovat "vain" yksi juonne ihmisen elämässä.

Lapin sota on läsnä evakkomatkana, kun elämän kestänyt kodinrakennus on pakko jättää taakse. On niin riipaisevaa lukea, kun mietitään, mitä reppuun otetaan ja mitä jätetään. Kinnunen taitaa hienovaraisen kertojantaidon ja kykenee yksityiskohdilla luomaan jännitteitä. Mitä esimerkiksi tehdä talon avaimella, kun talo jätetään evakkoon lähdettäessä? Seuraavassa esimerkki dialogista, joka on yhtä aikaa pientä ja suurta:

-Se siellä takkaa rakentaa, Lahja kertoo seinän tapetille.
-Mitä tekee? Kaarina kysyy.
-Takkaa siihen uunin paikalle.
-Vai sellaista tekee.
Kaarinan ääni on pehmeämpi. Se sulkee oven ja askelet kuuluvat menevän alakertaan.

En tiedä käykö kontekstista irrotetusta dialogiesimerkistä ilmi se, että kyseessä on tämän perheen tunteiden ilmaisun räiskettä. Lahja ottaa miehekseen Onnin, joka on ihanteellinen aviomiesehdokas, sillä hän ottaa Lahjan tyttären omakseen ja tulee myöhemminkin toimeen erittäin hyvin perheen lasten kanssa. Lahjan kanssa on kuitenkin vaikeaa ja hän näyttäytyy äreänä vaimona; sisäinen tuska heijastuu töksähtelevänä käytöksenä. Perheessä päädytäänkin katkeran puhumattomuuden ja salaisuuksien tielle, mikä johtaa siihen, että lämpimistä perhesuhteista ei lopulta ole paljoakaan jäljellä. Lahjan ja Onnin pojan vaimo Kaarina on kuin raikas tuulahdus kaiken katkeruuden keskellä, mutta jaksaako hän elää samassa talossa anoppinsa kanssa?

Teos on kielellisesti ja tyylillisesti tasapainoinen, mikään ei tökkinyt. Mielestäni Kinnunen on kyllä näyttänyt kirjailijan taitonsa ja teos on ehjä, harkittu ja taitava kokonaisuus. Sellaisenaan se solahtaa sivuuttamattomana ja jollain lailla luontevana osana kotimaisten realististen romaanien ketjuun. Seuraavassa sitaatissa jotakin keskeistä siitä hengestä, mitä Kinnunen haluaa tästä perheestä ja ehkä myös jotakin (pohjois)suomalaisuudesta sanoa:

Valtava talo täyttyi hiljaisuudesta ja kohteliaasta huomioonottamisesta, jossa aukijätetty ovi varmuuden vuoksi työnnettiin hiljaa kiinni, jottei rikottaisi toisen rauhaa. Lopulta jokainen istui vuoteensa reunalla kuuntelemassa toisten varovaisia liikkeitä ja odotti, tulisiko joku käymään. Istuisi vaikka sängyn reunalle ja kysyisi, miten päivä oli mennyt. Mutta kukaan ei koskaan tullut eikä kukaan kysynyt, vaan he kaikki olivat suljettujen, kiinnityönnettyjen ja lukottomien omien vankeja.

Miten vaikeaa on joskus ylittää nuo näkymättömät rajat.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Wsoy, 2014, 240 (s.)
(Luettu e-kirjana)

Maksim Gorki: Orlovin pariskunta

Jaanan Venäjä-haasteen innoittamana käänsin katseeni kirjahyllyni venäläisiin klassikoihin, jotka ovat olleet pitkään lukematta. Itse haasteen suorittaminen jäi väliin - olen ihan onneton kaikissa haasteissa -, mutta pääasiaa eli venäläisen kirjallisuuden lukemista on kyllä tapahtunut jonkin verran. Tunnustan, että venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni rajoittuu lähinnä Dostojevskiin ja etenkin nykykirjallisuus on jäänyt väliin.

Aloitin kuitenkin klassikoista ja  Nikolai Gogolin teoksesta Kuolleet sielut, mutta se oli auttamatta liian hidas teos minulle ja jäi kesken. Toinen hyllystäni löytynyt klassikko oli Maksim Gorkin Orlovin pariskunta.

Tässä kirjassa olikin enemmän jytyä. Siinä missä Kuolleet sielut oli viipyilevää tekstiä, Orlovin pariskunta on lyhyt, noin sadan sivun mittainen tarina suutari Grigori Orlovista ja vaimostaan Martjonasta. Aluksi hieman huokailin, että jaaha, kyse on parisuhdeväkivallasta, kun Grigori hakkaa vaimoaan:

-Senkin tylppäkärsäinen emakko! Mitä sinä luulet ymmärtäväsi? Mokoma ämmänräähkä!

Kirjaa voisikin lukea yhdenlaisena psykologisena kuvauksena väkivallan kierteestä, jossa mies selittelee tekojaan Grigorin sanoin:

-Taas alkaa tuo ruikutus! Minuun koskee tuhat kertaa enemmän, kun lyön sinua. Käsitätkö? No, ole sitten hiljaa. 

Toisin sanoen mies etsii oikeutusta hakkaamiselleen ja kääntää tilanteen niin, että vaimo onkin syyllinen. Oma paha olo projisoidaan läheiseen.

Kaupungissa kuitenkin riehuu kolera ja pariskunta päätyy toisten kehotuksesta lähtemään ulos pahaisesta kellarikodistaan töihin sairaalaan. Tästä aukeaa mielenkiintoinen teema tiedon merkityksestä ihmisen kehitykselle ja ajattelun avartumiselle.

Grigori painiskelee elämänsä kanssa; kunnianhimo ja tyytymättömyys omaan elämään nousevat. Grigori on pääosassa mutta mielestäni suurimmat muutokset tapahtuvat Martjonan mielessä. Suostuuko hän vielä alistettavaksi? Miten Grigori ja Martjona löytävät tien pois tylsästä elämästään? Kumpikaan ei näytä enää tyytyvän entiseen.

Kirja kyllä antaa lopulta myös selkeitä vastauksia, mikä tyydyttää lukijaa. Kokonaisuudessaan Orlovin pariskunta on mielestäni hyvä teos, joka kesti kaksikin lukukertaa. Ei siis mikään turha klassikko ihmismielen kuvauksesta.

Lisää venäläisestä kirjallisuudesta ja linkkejä tässä Jaanan postauksessa.

Maksim Gorki: Orlovin pariskunta
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1980, 104 (s.)
Venäjänkielinen alkuperäisteos Suprugi Orlovi (1897)
Suom. Eila Salminen

Nostalgiasarjakuva Uljas Musta

Kirjabloggari palailee tässä talviuniltaan ja aloittaa hieman kevyemmin jälleen lapsuusmuisteloilla. Uljas Musta -sarjakuva perustuu Anna Sewellin samannimiseen romaaniin Black Beauty, joka on ilmestynyt niinkin varhain kuin 1877. Kirja oli aikanaan menestys ja siitä on tehty useampikin elokuvaversio.

Sarjakuvassa, mikä kaiketi pitkälti mukailee kirjan juonta, Uljas Musta syntyy hyvään kotiin ja on upea, hyväluontoinen hevonen. Se joutuu kuitenkin erilaisten käänteiden kautta omistajalta toiselle, joista osa on hyviä ja osa huonoja. Juonellisesti sarjakuvassa tapahtumat seuraavat toisiaan nopeaan tahtiin ja huipentuma ja todellinen nyyhkykohtaus on tämä, jossa Uljas Musta antaa uupuneena periksi ja rohjahtaa maahan, kun ei enää kertakaikkiaan jaksa vetää lastiaan:

Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, sillä ylirasittunut Uljas Musta päätyy lopulta viisaisiin käsiin, jotka antavat sen levätä ja toipua. Uudessa kotipaikassaan Uljas Musta tapaa nuoruuden hoitajan Joe Greenen, joka ei aluksi edes tunnistanut vanhaa ystäväänsä, niin runneltu se oli:

Tarinan keskiössä on käytännössä eläinten kaltoinkohtelu ja Uljas Musta emoineen todistaa esimerkiksi metsästysonnettomuutta, jossa hevonen joudutaan lopettamaan sen kompastuttua. Iso lauma ratsastajia jahtaamassa yhtä jänistä on jotain, mitä he eivät voi käsittää. Tietysti sarjakuvassa tulee esille muutenkin englantilaista vanhaa kulttuuria ajureineen aikana, jolloin autoja ei ollut.

Tarina kerrotaan Uljas Mustan äänellä minä-muodossa, mikä tietysti yli-inhimillistää tarinan, joka on muutenkin naiivi, mutta ei se haittaa, pystyin edelleen täysin eläytymään lapsuuden yhteen suosikkisarjakuvaani.

Piirtäjänä on Rudy Nebres, filippiiniläinen sarjakuvataiteilija, jonka mustavalkoinen tyyli on mielestäni tässä hieno, vaikka etenkin nuoremmat ihmiset ovat jotenkin kloonatun kauniita.

Luin tätä 1980-luvulla hiirenkorville, onko sinulle tuttu?

Anna Sewell: Uljas Musta
Piirtäjä: Rudy Nebres
Lehtimiehet oy, 1979, 62 (s.)

Roald Dahl: Taikasormi ja Nilviöt

Roald Dahlilla on omintakeinen, yliampuva ja ronski huumorintaju. Hän ei tosiaan pelkää kirjoittaa lapsillekaan huumorilla! Entuudestaan tuttuja teoksia minulle olivat Matilda, jossa älykäs koulutyttö kostaa matalan fantasian keinoin ilkeälle rehtorille, sekä pienemmille suunnattu kuvakirja Suunnattoman suuri krokotiili, jossa krokotiili metsästää lapsia syödäkseen. Aika hurjaa, mutta moneen kertaan kirja on meillä luettu.

Taikasormi ja Nilviöt ovat molemmat lyhyitä lastenromaaneja kohderyhmänään alakouluikäiset. Luimme teokset yhdessä tyttären (2.lk) ja pojan (1.lk) kanssa. 

Taikasormi

Kirjassa on opettavainen tarina: Herra Kesälän perhe harrastaa lintujen metsästystä, mistä  taikasormen omaava tyttö ei pidä. Niinpä hän osoittaa heitä sormellaan ja hupsista vaan, taika tapahtuu ja perhe muuntautuu itse linnuiksi. Kirjan kansikuvassa näkyy näitä "lintuihmisiä".

Kesälöiden kodin puolestaan valtaa villisorsat, jotka alkavat talostella siellä kuten ihmiset. Lopulta päädytään tilanteeseen, jossa Kesälän rouva (linnuksi muuttuneena) anelee, ettei hänen lapsiaan ammuttaisi! Opetus on siis: kunnioita ja suojele luontoa ja eläimiä tai muuten sinulle käy köpelösti.

Taikasormen tytöstä tulee mieleen Matilda, jolla oli samantapaisia taikavoimia. Tämä oli hurjan juonensa ja fantasiamaisten elementtiensä vuoksi hyvä kirja, jonka luimme siltä istumalta.

Nilviöt

Mutta sitten tämä Nilviöt. Olisihan se pitänyt arvata, että jo nimi kertoo kaiken... Kirja nimittäin koostuu episodimaisista luvuista maailman sottaisimmista ihmisistä. Herra Nilviö ei esimerkiksi vaivaudu avaamaan suutaan ammolleen syödessään:

Sen takia (ja koska hän ei milloinkaan peseytynyt) hänen naamaansa peittävissä karvoissa oli aina satoja jäännöspaloja vanhoista aamiaisista ja lounaista ja illallisista. 

Rouva Nilviö oli taas maailman rumin nainen. Tässä yksityiskohta kirjasta, eli rouvan kehitys melko sievästä tytöstä rumaksi:

Tämän rumuuskehityksen syynä olivat rumat ajatukset. Sinänsä hieno ajatus tuo, että vaikka olisit miten ruma, hyvät ajatukset puolestaan saavat sinut säteilemään. 

Likaisista parroista ja rumuuden kehitysasteista päästäänkin sitten lasisilmiin, sammakkoon sängyssä ja matoiseen (!) spagettiin. Idea on se, että herra ja rouva tekevät toisilleen mitä inhottavampia jäyniä. Tässä matospagettivaiheessa lukuporukan kaikkia jäseniä ei enää huvittanut lukea ja kirja jäi vähän kesken, vaikka näille ällöttävyyksille hieman naureskeltiinkin. Aivan täysillä kirja ei kuitenkaan napannut. Silmäilin itse teoksen loppuun eikä Nilviöille tässä maailmassa kovin hyvin käynyt.

Quentin Blake on ilmeisesti Dahlin luottokuvittaja, kun kaikki näkemäni teokset ovat samaa tuttua tyyliä.

Samoihin aikoihin (kirjoitan tätä vähän jälkijättöisesti) luimme myös Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä ja lapset pisteyttivät teokset seuraavasti (0-5 pistettä):

Taikasormi 

Poika 4 p.

Tytär  5 p.

Nilviöt

Poika 3,5 p.

Tytär 0 p.

Vertailun vuoksi Seitsemän koiraveljestä

Poika 5 p.

Tytär 4 p.

Taikasormi siis ylsi kovasti pidetyn koiraveljesten pisteisiin. Nilviöistä joko pitää tai ei pidä, kokeilkaa kuitenkin!

Roald Dahl: Taikasormi

Art House, 1998 (1995) 64 (s.)

Alkuperäisteos Magic Finger (1966)

Suom. Päivi Heininen

Kuvittaja: Quentin Blake 

Roald Dahl: Nilviöt

Otava 2009, 95 (s.)

(Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi Art Housen julkaisemana 1991)

Alkuperäisteos The Twits (1980)

Suom. Sami Parkkinen

Kuvittaja: Quentin Blake 

*Kuriositeettina voisi mainita, että Nilviöiden graafinen suunnittelija on muista töistään palkittu Markus Pyörälä. Hmm, kyllä tuo Nilviöiden kansi ainakin tuon perinteisempää toteutusta edustavan Taikasormen kannen voittaa.

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska

Aika moni luki tämän vuonna 2012 ilmestyneen tietokirjan Aki Ollikaisen Nälkävuoden yhteydessä, mihin se sopii tietenkin aiheeltaan, vaikka teokset sijoittuvatkin historiallisesti eri ajanjaksoon.

Nälkävuosi kertoo 1867-1869 suurten nälkävuosien ajasta, jolloin Suomen väestöstä kuoli 8 prosenttia. Jumalan vihan ruoska  käsittelee suuria kuolonvuosia 1695-1697, jolloin nälkä ja taudit veivät hautaan peräti 25-30 prosenttia suomalaisista. Se on järkyttävän paljon. Lappalainen vertaa tätä kuuluisaan Irlannin pernaruton aiheuttamaan nälänhätään 1840- ja 1850 -luvuilla, jolloin irlantilaisista kuoli "vain" 11-12 prosenttia.

Kuolonvuosien aikaan halla ja sateet veivät sadon useana vuonna. Lopulta ruokaa etsivät ihmiset joutuivat jättämään kotinsa ja vaeltamaan ryysyläisinä kerjäämässä. Tällöin myös taudit - pilkkukuume, punatauti ja lavantauti - levisivät, sillä väki pakkautui talvikuukausiksi ahtaisiin pirtteihin, joissa heikot hygieniaolot vaikuttavat tautien tarttumiseen.

Yllättävää oli se, että metsiin jäi Lappalaisen mukaan syötävää, sillä marjoista talteen kerättiin lähinnä puolukka. Mustikkaa käytettiin lääkkeenä ja jonkin verran tuoreena. Lappalainen kyllä lienee pitkälti olettamusten varassa, sillä marjoista ei juuri ole mainintoja lähteissä. Toisaalta tämä itsessään kertoo, että marjojen merkitys oli vähäinen.

Sientenkin syöminen oli outo ajatus monille eikä ruokasieniä erotettu myrkyllisistä. Toisaalta jos viljakaan ei kasvanut, olisiko marjojen kasvu metsissä ollut kovin hääppöistä sekään? Riistastakaan ei ollut hyötyä, jos sitä ei osattu säilöä. Tuohon aikaa säilöttiin suolaamalla, mutta kuolonvuosien aikaan suolankin saatavuuskin heikkeni. Ihmiset söivät pettua ja hätäpäissään myös sammalta. Monet tällaiset selviytymiskeinot aihettivat vatsakipuja ja ripulia ja johtivat myös kuolemaan.

Lappalainen keskittyy etenkin nälänhädän syntymekanismien kuvaukseen, esimerkiksi viljan siirtely ei tuohon aikaan ollut kovin yksinkertaista. Aika paljon teoksessa käsitelläänkin siemenviljan kauppaa, varastointia ja viljatynnyreiden kuljetusta. Tiedonkulku oli hidasta. Kuolema korjasi eniten kaskitaloudesta riippuvaisilla syrjäseuduilla; esimerkiksi kainuun joukkokuolemista saapui tieto Tukholmaan vasta kun kaikki oli jo ohi.

Lappalainen kiteyttää kuolonvuosien syyksi sen, että ilmasto-olot laittoivat liikkeelle ketjureaktion, jossa kaikki mahdolliset hengissäpysymisen keinot murentuivat yhtä aikaa. Valtion tasolla laaja-alaisempi yhteiskunnallisten asioiden hoito alkoi kehittyä vasta myöhemmin: tuohon aikaan keskusvallalla ei ollut Lappalaisen mukaan käsitystä edes siitä, miten paljon valtakunnassa oli asukkaita saati siitä, miten nämä peltonsa lannoittivat tai miten tervaa polttavan talonpojan talous pyöri.

Historiantutkijana Lappalainen on ollut pitkälti riippuvainen erilaisista dokumenteista ja niitä hän siteeraakiin, mutta lähdeviittaukset on ilmaistu sujuvasti ja teksti on hyvin luettavaa. Paikoin Lappalainen vertailee eri historiankirjoittajien toisistaan erovia näkemyksiä. Aiheen käsittely on vaatinut myös tietoa ainakin ilmastosta ja väestötieteestä. Yksittäisten ihmistenkin kohtaloita sivutaan, sillä nälkä ajoi ihmiset myös väkivaltaisiin tekoihin, joista on jäänyt dokumentteja.

Kuvitus on maltillista, lähinnä muutamia maalauksia. Yhteenvetona voisi sanoa, että teos on onnistunut tietokirja, joskin tiivistäminen paikoin ei olisi ollut haitaksi. Olisi myös mielenkiintoista tietää, miten yhteiskunnallisten asioiden hoito oli kehittynyt vuoden 1867-1869 katastrofiin mennessä - miksi edelleenkään ei nälkää näkeviä voitu auttaa, mitä virheitä hallinnossa tehtiin tuolloin?

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697.
Siltala, 2012, 262 (s.).