Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska

Aika moni luki tämän vuonna 2012 ilmestyneen tietokirjan Aki Ollikaisen Nälkävuoden yhteydessä, mihin se sopii tietenkin aiheeltaan, vaikka teokset sijoittuvatkin historiallisesti eri ajanjaksoon.

Nälkävuosi kertoo 1867-1869 suurten nälkävuosien ajasta, jolloin Suomen väestöstä kuoli 8 prosenttia. Jumalan vihan ruoska  käsittelee suuria kuolonvuosia 1695-1697, jolloin nälkä ja taudit veivät hautaan peräti 25-30 prosenttia suomalaisista. Se on järkyttävän paljon. Lappalainen vertaa tätä kuuluisaan Irlannin pernaruton aiheuttamaan nälänhätään 1840- ja 1850 -luvuilla, jolloin irlantilaisista kuoli "vain" 11-12 prosenttia.

Kuolonvuosien aikaan halla ja sateet veivät sadon useana vuonna. Lopulta ruokaa etsivät ihmiset joutuivat jättämään kotinsa ja vaeltamaan ryysyläisinä kerjäämässä. Tällöin myös taudit - pilkkukuume, punatauti ja lavantauti - levisivät, sillä väki pakkautui talvikuukausiksi ahtaisiin pirtteihin, joissa heikot hygieniaolot vaikuttavat tautien tarttumiseen.

Yllättävää oli se, että metsiin jäi Lappalaisen mukaan syötävää, sillä marjoista talteen kerättiin lähinnä puolukka. Mustikkaa käytettiin lääkkeenä ja jonkin verran tuoreena. Lappalainen kyllä lienee pitkälti olettamusten varassa, sillä marjoista ei juuri ole mainintoja lähteissä. Toisaalta tämä itsessään kertoo, että marjojen merkitys oli vähäinen.

Sientenkin syöminen oli outo ajatus monille eikä ruokasieniä erotettu myrkyllisistä. Toisaalta jos viljakaan ei kasvanut, olisiko marjojen kasvu metsissä ollut kovin hääppöistä sekään? Riistastakaan ei ollut hyötyä, jos sitä ei osattu säilöä. Tuohon aikaa säilöttiin suolaamalla, mutta kuolonvuosien aikaan suolankin saatavuuskin heikkeni. Ihmiset söivät pettua ja hätäpäissään myös sammalta. Monet tällaiset selviytymiskeinot aihettivat vatsakipuja ja ripulia ja johtivat myös kuolemaan.

Lappalainen keskittyy etenkin nälänhädän syntymekanismien kuvaukseen, esimerkiksi viljan siirtely ei tuohon aikaan ollut kovin yksinkertaista. Aika paljon teoksessa käsitelläänkin siemenviljan kauppaa, varastointia ja viljatynnyreiden kuljetusta. Tiedonkulku oli hidasta. Kuolema korjasi eniten kaskitaloudesta riippuvaisilla syrjäseuduilla; esimerkiksi kainuun joukkokuolemista saapui tieto Tukholmaan vasta kun kaikki oli jo ohi.

Lappalainen kiteyttää kuolonvuosien syyksi sen, että ilmasto-olot laittoivat liikkeelle ketjureaktion, jossa kaikki mahdolliset hengissäpysymisen keinot murentuivat yhtä aikaa. Valtion tasolla laaja-alaisempi yhteiskunnallisten asioiden hoito alkoi kehittyä vasta myöhemmin: tuohon aikaan keskusvallalla ei ollut Lappalaisen mukaan käsitystä edes siitä, miten paljon valtakunnassa oli asukkaita saati siitä, miten nämä peltonsa lannoittivat tai miten tervaa polttavan talonpojan talous pyöri.

Historiantutkijana Lappalainen on ollut pitkälti riippuvainen erilaisista dokumenteista ja niitä hän siteeraakiin, mutta lähdeviittaukset on ilmaistu sujuvasti ja teksti on hyvin luettavaa. Paikoin Lappalainen vertailee eri historiankirjoittajien toisistaan erovia näkemyksiä. Aiheen käsittely on vaatinut myös tietoa ainakin ilmastosta ja väestötieteestä. Yksittäisten ihmistenkin kohtaloita sivutaan, sillä nälkä ajoi ihmiset myös väkivaltaisiin tekoihin, joista on jäänyt dokumentteja.

Kuvitus on maltillista, lähinnä muutamia maalauksia. Yhteenvetona voisi sanoa, että teos on onnistunut tietokirja, joskin tiivistäminen paikoin ei olisi ollut haitaksi. Olisi myös mielenkiintoista tietää, miten yhteiskunnallisten asioiden hoito oli kehittynyt vuoden 1867-1869 katastrofiin mennessä - miksi edelleenkään ei nälkää näkeviä voitu auttaa, mitä virheitä hallinnossa tehtiin tuolloin?

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697.
Siltala, 2012, 262 (s.).