Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa

Eija Hetekivi Olssonin esikoisteos kertoo toisen polven suomalaistytöstä Ruotsissa 1980-luvulla. Maahanmuuttajan leima pysyy, vaikka Miira on syntynyt Ruotsissa ja asunut Göteborgin kerrostalolähiössä koko ikänsä. Aihepiiriltään teos muistuttaa Susanna Alakosken Sikaloita sillä erolla, että Miiran vanhemmilla ei ole alkoholiongelmaa vaan moneen muuhun tuon ympäristön lapseen verrattuna suhteellisen tasapainoinen koti. Äiti raataa rappusiivojana ja isä on töissä Volvon tehtaalla. Kesälomamatkat isän kotikylään kuvastavat takapajuista ja pysähtynyttä Suomea, jossa ei välitetä onko vessapaperia, sillä sanomalehdet ja puukepit kelpaavat yhtä hyvin.

Kirja keskittyy täysillä Miiran elämään lähiössä, jossa elämä ei ole helppoa. Miira on vihainen, todella vihainen tyttö. Viha tulee ulkopuolisuuden tunteesta, kun suomalaistaustaisena hänen täytyy käydä koulua "suomipelleluokalla" 3Fi: Fi kertoi suoraan, miten hän poikkesi muista.

Oikeasti Miira haluaisi olla ruotsalainen ruotsalaisten joukossa. Miira ehkä koki vihaa myös toisen puolesta; yleensä ottaen kaikenlainen alistaminen ja hyväksikäyttö tuntui epäoikeudenmukaiselta:

Oli ihan ok, että haukuttiin huoraksi tai paskapääksi tai että pojat kähmivät, mutta ei ollut ok reagoida siihen. Oli myös ok saada kritiikkiä opettajalta, mutta ei ollut ok kritisoida opettajaa. - - Eikä hän halunnut piirtää prinssejä ja prinsessoita, hän halusi piirtää peikkoja, epäsikiöhirviöitä--.

Kirjassa seurataan Miiran elämää ala-asteelta yläasteelle, ja hänen maailmansa on raaka ja väkivaltainenkin. Miira itse ei jätä reagoimatta eikä epäröi lyödäkään. On näpistyksiä, sytkärillä polttamista, jopa pommiuhkauksilla leikkimistä. Miiran mielestä Palmekaan ei ollut tehnyt sen asian eteen mitään, että hän joutuu hengailemaan rappukäytävissä ja narkkaritalossa, palelemaan, pissaamaan tunneleihin ja istumaan eristettynä tuolla suomipelleluokalla.

Miira on kunnianhimoinen ja voimakas. Hän lukee salaa älykkökirjoja, tai ainakin yrittää ymmärtää neurologiaa. Hän kokee, etteivät opettajat ymmärrä häntä:

Mitä jos maahanmuuttajaruotsi pilaa kaiken, hän sanoi hakulomakkeelle. Mitä jos maikat päättävät antaa hänelle numeroita alakanttiin viimeiseen asti. Mitä jos en pääsekään luonnontieteelliselle linjalle, koska olen saanut ikuisen keskivertomaahanmuuttajaleiman.

Siinäpä pohdittavaa kotimaiseenkiin maahanmuuttokeskusteluun. Sirkku Latomaa käsittelee kirja-arviossaan ruotsinkielistä alkuperäisversiota ja toteaa, että kirjassa hyödynnetään monikielisyyttä: vanhempiensa kanssa Miira puhui suomea, kavereiden kanssa lähiökieltä. Tämä monimuotoisuus on varmasti ollut suomentajalle haaste ja epäilen, että se ei aivan tule suomennoksessa esille. Toki dialogissa on puhekieltä ja tuota kulttuuria kuvaavia sanoja ja sanontoja, esim. finssoni. Mukana on myös mielestäni ihan onnistuneita ilmauksia, esim. nenä häpeännyrpyssä, räppiröyhtäsi. Häpeä-alkuisia verbejä oli useita ja ne toimivat.

Mielestäni kirja oli melko hyvä, mutta odotin enemmän. Alakosken Sikalat vei pidemmän korren - se oli jotenkin uskottavampi. Tässä oli ehkä muutama pieru liikaa.

Koin välillä myös vaikeaksi uskoa kaiken tuon vihan määrää, eli en pystynyt samaistumaan. Toisaalta aika mahdotonta se varmasti minulle onkin hypätä Miiran saappaisiin. Kirjailija itse esitellään kansilehdellä lähtökohdiltaan Miiranlaiseksi rappusiivoustyötä myöten eli omasta elämänkokemuksesta tarina varmasti kumpuaa. Kaikenkaikkiaan on kuitenkin hyvä, että tämä lähihistoria on saanut Ruotsissa julkisuutta kirjan palkitsemisen myötä.

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa
Schildts & Söderström 2013, 349 (s.)
Ruotsinkielinen alkuteos Ingenbarnsland (2012)
Suom. Outi Menna