Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

Saision omaelämänkerrallisessa teoksessa ensimmäiseksi kiinnittää huomiota tekstin asettelu ja kulku tähän tapaan:

Porraskäytävästä sammui valo.
Ja

hän seisoo pimeässä ja tahtoo vajota ajan äänettömään ellipsiin, olla poissa tästä. Olla poissa, kaukana poissa pimeästä porraskäytävästä.
Mutta

sytytin valon ja yritin ajatella selkeästi.
Nyt on kiire, yritin ajatella. 

Tällä virkkeen jakamisella eri kappaleisiin korostetaan näkökulman vaihtumista minä-kerronnasta itsen ulkopäin tarkkailuun ja hän-näkökulmaan. Tämä tyylikeino ärsytti alkuun, mutta ansioksi on sanottava, että tekstin rytmiin tottui aika nopeasti ja lopputulema on tyylillisesti hyvin yhtenäinen ja onnistunut. Normikappalejakoa eli sisennystä ei tosin käytetä pidemmissäkään saman näkökulman jaksoissa vaan vasen reuna on aina tasainen, vaikka tyhjää tilaa jää virkkeiden jälkeen, mikä antaisi odottaa kappalejakoa.

Kirjassa kertojatyttö muistelee lapsuuttaan ja kuvaa perhe-elämää ja läheisimpiä ihmissuhteita kuljettelemalla muistoissa. Välillä pompataan aikuisuuteen, jossa isä tekee kuolemaa ja äidistä on jo aika jättänyt.

Mielenkiintoisimpia teemoja on se, että tyttö oikeastaan haluaisi olla poika. Hän on tumma mutta pitäisi olla vaalea, kun vaaleat tuntuvat olevan kiltimpiä. Tytöllä on oma mieli ja tahto, joka kohottelee päätään. Leikkikoulussa pitäisi leikkiä Kehrätäänpä silkkilankaa, mutta tyttö ei tahdo. Leikkikoulu jännittää niin, että koko ajan pitää ravata vessassa, mutta tyttö ei anna periksi, hän ei leiki. Tyttö ei oikein sopeudu muihinkaan leikkikouluihin.

Vaikka kotona on järjettömän iso sarja Leninin ja Stalinin Koottuja Teoksia, lukemisen mallia tyttö ei saanut, ja vaivihkaa nuo tyttöä hävettävät teokset viedäänkin pitkän odotuksen jälkeen roskiin. Tyttö löytää kirjat vähän vahingossa, kun kerran ei satu keksimään muuta tekemistä. Hän lukee Anni Polvan Tiinan ja siinä se on, kertaheitolla kirjojen maailma avautuu ja hän tietää haluavansa kirjailijaksi. Miten hieno jakso tässä tarinassa!

makaan nuorisohetekalla ja itken, enkä ymmärrä miksi.
En tiedä, itkenkö siksi, että kirja on loppunut kesken vai siksi, että olen lukenut kokonaisen kirjan.
Vai siksi, että nyt jo tiedän lukevani monta muutakin kirjaa.
Suljen silmäni ja näen edessäni lukemattomien kirjojen aavikon, kirjojen meren, kirjojen pyramidin, eikä joukossa ole ainoatakaan Koottua Teosta.
Vai itkenkö siksi, että minulle on valehdeltu törkeästi väittämällä, ettei tätä Tiinaa ole olemassakaan. 
Tiina on olemassa enemmän kuin Sipa ja Risto ja Alf.
Tiina on olemassa enemmän kuin mummo ja melkein enemmän kuin äiti.
Tiina on olemassa enemmän kuin minä.

Aika pitkä sitaatti tähän, mutta jakso oli itselleni kirjan kohokohta. Tietysti tätä tulkitsee Saision omaelämänkerrallisena tulkintana hänen omasta lapsuudestaan, sukupuoli-identiteetin pohdinnasta sekä kasvamisestaan kirjailijaksi.

Kokonaisuutena teos on kokoelma muistoja ja ajassa liikkumista; 50-luvun ajankuva itsessään yhteiskuntaluokkineen on myös mielenkiintoinen. Erittäin vakuuttava teos, jota voi kyllä suositella.

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava
Wsoy, 1998, 254 (s.)