Sirpa Kähkönen: Hietakehto - Kähkönen ei pettänyt!

Säästelin Sirpa Kähkösen Hietakehtoa toivejoululahjaksi ja kyllä kannatti viettää joulupäivä tämän parissa. Annan, hänen lastensa ja kälynsä Hildan tarina jatkuu sota-ajan Suomen Kuopiossa, maaseudun puolella kesähuvilalla. Lisäksi mukana on monia muita aiemmista teoksista tuttuja henkilöitä, kuten äitinsä hylkäämä tyttö Charlotta ja orpo poika Juho.

Missä Kähkönen jälleen onnistuu? Ensinnäkin uskottavissa henkilöhahmoissa varsinkin lasten ja nuoren Arvin osalta. Juho ja hänen sotaleikkinsä saavat ison osan kirjassa ja oikeastaan sota onkin läsnä lähinnä Juhon lukemien lehtien ja leikkien kautta, kun muutoin tarina soljuu taitavasti arkielämän kuvauksessa kesähuvilalla. Kertaakaan minulle ei tullut vaivautunut olo lasten suuhun laitettua dialogia lukiessa.

Kähkönen luo hienon kesäisen tunnelman muutaman päivän ajalle. Liekö missään hartaampaa jäätelön valmistuksen ja syönnin kuvausta?

-Voe että on hyvvee, sanoi Juho, nuoli vielä astiansa ja paneutui selälleen hiekkaan. -Jos kyssyyvät nin sanokee että Tiihonen on taevaassa, ee sua häeritä.

Pinnan alla kuitenkin kytee paljon, esimerkiksi pienen Charlotan pelot ja kohtalo. Eräät asenteet räväytetään kuitenkin avoimesti julki Lehtivaaran ja Lassin kohtaamisessa: Kommunisti. -Lahtari! Mutta eipä siitä sen enempää riitaa saada aikaiseksi, sillä itse sota käydään jossain muualla.

Olin niin iloinen, että Lassi vaikutti kaikesta kokemastaan huolimatta täyspäiseltä ja Anna sai kokea iloa perheestään kaiken raatamisen lomassa, sillä työtähän kotirintaman naisille tuo aika oli kesästä huolimatta.

Murteen käyttö jatkuu samalla laadukkaalla linjalla, on vänöttämiset ja kuasunuamarit niin, että välillä käy hymyn kare suupielissä.

Tässä lyhyesti päällimmäiset ajatukseni kirjasta, josta on kirjoitettu paljon. Esimerkiksi Kirsi ottaa esille laajan henkilömäärän, vaikka teos hänen mielestään kokonaisuudessaan onkin ehyt. Olen samaa mieltä, sillä alkuun sai muistella, että keitä nämä kaikki selmakelot olivatkaan, vaikka olen lukenut sarjan aiemmat teokset viime kesänä. Laajaa henkilömäärää voisi perustella sillä, että näin saadaan kuva yhteisöllisestä kesähuvilasta, ja tietenkin useampia näkökulmia erilaisiin sota-ajan kokemuksiin ja myös yhteiskuntaluokkiin, mutta silti voisi kysyä, miten teos toimii itsenäisenä teoksena sellaiselle, joka aloittaa tästä? Lue myös Jaanan arvio, jossa pohditaan hyvin taiteilija Hertta Miettisen osuutta.

Mielestäni tämä on Kuopio-sarjan parhaimpia teoksia. Muitakin mielipiteitä varmasti on, mutta henkilökohtaisesti Mustat morsiamet ja Hietakehto ovat parhaimpia lukukokemuksiani näistä Kähkösen teoksista. Mustia morsiamia aiemmin tänä vuonna lukiessani ihmettelin, miten olin missannut tällaisen aarteen. Hietakehdon arvoa lisäsi koko syksyn jatkunut säästely jouluksi - ehkä se tosiaan siksi tuntui nautinnolliselta lukea, sillä hyvää kannattaa odottaa. Tässä välissä viime kesänä ahmin sarjan muut kirjat ja silloin taisi tulla makeaa mahan täydeltä.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava 2012, 336 (s.)