Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä?

HS Kirjat on julkaissut kirjan Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset -palstan kysymyksistä ja vastauksista. Palstan ja siten kirjan ideana on, että lapset ovat lähettäneet kysymyksiä toimitukselle, joka on etsinyt asiantuntijoita vastaamaan kiperiin kysymyksiin.

Toimittajien mukaan useimmat kysymykset liittyvät avaruuteen, ihmisiin ja eläimiin, mutta mukaan on päässyt kysymyksiä myös kulttuurista. Professorit ja muut asiantuntijat näyttävät paneutuneen kysymyksiin, esimerkiksi Veli-Matti Ikävalko kertoo vastauksessaan itse kokeilleensa, palaako saippua. 

Mitäpä Måns Huldén vastaa kysymykseen siitä, mikä on maailman vaikein kieli? Pitkän pohdinnan ja perustelujen jälkeen hän vastaa viisaasti: maailman vaikein kieli on se, jota ei halua oppia. Myös koulu-sanan alkuperä yllättää:

Vapaa-aika on kreikaksi skhole, ja tämä sana alkoi sitten merkitä myös koulua, josta latinan kielessä tuli schola. Sieltä se periytyi kaikkiin eurooppalaisiin kieliin, meillekin. Aika hassua, että alkuperäinen koulu olikin välitunti! (Anto Leikola)

Kirja on hyvin toimitettu ja kirjoitettu. Lukukokemuksena se imaisi mukaansa yllättävänkin vahvasti. Viisaus on vaikeiden asioiden yksinkertaistamisessa ja selittämisessä niin, että lapsikin tajuaa. Tieteellinen jargon on kaukana näistä selityksistä. Tällaista soisi enemmänkin jo ihan yliopistoon eikä vain lasten palstalle.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on yhtä hyvä kuin palstansa sanomalehdessä.

Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä? Lapset kysyvät, professorit vastaavat. 

Tuomas Kaseva, Touko Kauppinen ja Juha Merimaa (toim.)

HS Kirjat, 2015

159 s.

(arvostelukappale)

Muita arvioita:

Järjellä ja tunteella

Tomi Kontio ja Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa

Kissat ovat itsenäisiä, äiti sanoi, mutta minä en tuntenut itsenäisyyttä itsessäni, ainoastaan yksinäisyyden. Minä olin yksinäisin koira maailmassa. Koira, jonka nimi oli kissa.

Voiko olla parempaa lastenkirjan nimeä kuin Koira nimeltään Kissa? Se on jo itsessään niin puhutteleva, että herättää kertaheitolla huomiota. Kiinnostuin teoksesta luettuani Päivi Heikkilä-Halttusen arvion Helsingin Sanomissa. Arvio nimittäin otsikoitiin: "Upea kuvakirja palauttaa uskon suomalaisen lastenkirjallisuuden laatuun". 

Kirja kertoo koirasta, joka äiti jättää oman onnensa nojaan jo heti alussa. Tämä tietysti on lapsilukijalle jo dramaattista. Elämän suuret kysymykset ovatkin läsnä pitkin teosta: kuka minä olen, pitääkö minun olla itsenäinen - vai olenko sitten vain yksinäinen? Muutamilla lauseilla Kontio onnistuu tuomaan teokseen monia syvällisiä teemoja itsensä etsimisestä aina rahan valtaan ja vapauteen saakka.

Teos onnistuu möyhentämään myös aikuislukijan tunteina. On myönnettävä, että harvoin lastenkuvakirja on koskettanut minua tällä tavoin. Kissa löytää kuin löytääkin ystävän, mutta minkälaisen: jonkinmoisen pitkäpartaisen haisevan ukkelin. He ovat yhdessä "karvaisia turjakkeita, sekarotuisia piskejä", kuten kuten mies nimeltä Näätä itse kuvailee.

Kirjassa mennään Suomen lumisista maaseuduista kesäiseen Helsinkiin ja tämä vaihtelu kiinnittää teoksen mielenkiintoisella tavalla nykyaikaan. On metroja, on Helsingin paikkoja Punavuoresta Kamppiin. 

Kuvitus on loistavaa. Värimaailma on maanläheistä ja harmonista, mutta hahmojen lisäksi ympäristö on kuvattu siten, että se kuvastaa usein Kissan tunteita. 

Se, mikä nostaa teoksen hyvälle tasolle syvällisten teemojen, selkeän tarinan ja kuvituksen lisäksi on huumori. Lapsilukijoitani nauratti esimerkiksi hassut hahmot metrossa tai koirapuiston tapahtumat. 

Kirja on viipyillyt illasta toiseen 6-vuotiaani kädessä. Hän haluaa kerta toisensa jälkeen lukea ja katsella sitä. Tämä teos ei hevillä unohdu.

***

Odottelin teosta Junior Finlandia -ehdokkaaksi, mutta eipä sitä näkynyt listassa. Liekö asiaan vaikuttanut osaltaan se, että teksti on aikaisemmin julkaistu teoksessa Keltainen kaupunki - Kuvitettuja tarinoita Helsingistä (Napa Illustrations, 2012).

Kontiohan on myös jo voittanut palkinnon vuonna 2000 teoksellaan Keväällä isä sai siivet. Myös Warsta on kuvituksellaan päässyt ehdokkaaksi asti vuonna 2003 Heli Laaksosen teoksella Aapine. Tämähän ei kuitenkaan olisi mikään este ehdokkuudelle, onhan mukana jälleen Christel Rönns.

Ps, Pikkuisen nikottelin, kun kirjan hinta kirjakaupassa oli noin 37 euroa. Mielestäni se on paljon kirjasta, mutta kyllä kyllä, laatu maksaa.

Myös Sininen keskitie on kirjoittanut teoksesta.

Koira nimeltään kissa

Tomi Kontio

Kuvitus: Elina Warsta

Teos, 2015

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Neidonpaula on Kristiina Vuorelta jo neljäs historiallinen romaani. Aiemmin olen  kirjoittanut hänen teoksestaan Siipirikko sekä Näkijän tytär. Myös Disa Hannuntyttären olen lukenut, vaikkakaan en ole postannut. Ilmiselvästi siis olen kuitenkin niin paljon teoksista pitänyt, että heti vuosittain uuden teoksen ilmestyttyä olen ne lukenut

Neidonpaulassa on yhteyksiä Näkijäntyttären Eiraan, sillä teoksen kaksostytöt ovat samaa Ilvesten näkijöitten sukua. Nyt eletään kuitenkin 1400-lukua, kun Näkijäntytär sijoittui 1200-luvulle. Britalla on parantajan lahjoja ja päähenkilöksi nousevalla Trudalla maagisia yhteyksiä eläimiin. Hän pystyy taidoillaan nostattamaan paikan päälle susia ja karhuja vangitsemalla niiden mielen. 

Tyylilajiin ja tuohon aikakauteen kuuluu, että talon tytärten elämää leimaa aika kapealta näyttävät vaihtoehdot, joita ovat joko nunnan elämä luostarissa tai avioituminen. Niinpä tarinan ideana on kaksostyttöjen elämänkulun kohtaloiden kuvaus murheineen ja rakkauksineen. 

Trudan suuri rakkaus on maalari Lukas Danske, joka osoittautuu kuninkaan sukulaiseksi. Truda on kuitenkin kihlattu toiselle. Kaikkien henkilöiden motiivit eivät kuitenkaan sitä, miltä ne Trudalle alkuun näyttävät. Hänen erikoiset, Ilvesten suvun ominaisuutensa ovat nimittäin tiedossa ja niitä haluttaisiin mielellään käyttää hyväksi.

Lukukokemuksena teos käynnistyy hitaasti, mutta kun Trudan äänellä tapahtuva minä-kerronta pääsee vauhtiin, teoksesta sukeutuu tasapainoinen romaani. Parasta antia ja mieleenjääneitä kohtauksia olivat kuvaukset Trudan yliluonnollisista voimista:

Minä olin liki maata, vetistä, mullalta ja mädäntyviltä lehdiltä haiskahtavaa tannerta, joka siveli notkeaa kehoani kauttaaltaan. Minä matelin, kiemurtelin ja liu'uin. Näin eteeni, nyt jo selkeän kirkkaasti, mutta kaikki oli jotenkin vääristynyttä, väärän kokoista ja näköistä. Liian pelottavaa.

Realistisen romaanin ystävälle tässä teoksessa magiikkaa oli juuri sopivasti eikä yhtään liikaa. Trudan maagiset ominaisuudet eivät olleet sellaisia, mitä hän itse olisi välttämättä kaivannut ja hän itse sanookin, että ne vievät hänen voimansa ja kuluttavat loppuun. Toiset näkivät näitä ominaisuuksia lykyn tuojina, mutta helposti onnettomuuden sattuessa tällaisia ihmisiä kirottiin ja ajateltiin heidän aiheuttaneen onnettomuuden. Ajankuvauksessa vanhat uskomukset ja loitsut elävät rinnakkain kristinuskon kanssa.

Yksityiskohtana pidin siitä, että kohtauksessa, jossa väkivalta olisi ollut ilmiselvä ratkaisu, sitä ei tullutkaan - olen niin kyllästynyt  väkivaltaan ja sen yksityiskohtaiseen kuvaukseen sekä elokuvissa että monissa kirjoissa, että pisteet Vuorelle tästä mielestäni uskottavasti juonenkäänteestä.

Mielestäni tämä nousee Vuoren parhaimmaksi romaaniksi. Esimerkiksi Näkijän tyttäressä jotkut juonenkäänteet tuntuivat epäuskottavilta, mutta nyt tällaista tunnetta ei tullut ollenkaan. Kun Neidonpaula sijoittuu 1400-luvulle, alkoivat noitavainot todenteolla 1600-luvulla. Jatkaako Vuori seuraavaksi Ilvesten suvun naisten tarinan jatkumoa tuolle aikakaudelle?

Kristiina Vuori

Neidonpaula

Tammi, 2015

Tässä muutama muu kirjablogiarvio:

Kirjahilla

Kirjasähkökäyrä (Mai Laakso sanoo myös odottavansa jatkoa, sillä edessä ovat noitavuodet)

Vinttikamarissa

Matti Airola: Isin ja tyttöjen Lettikirja

Matti Airola: Isin ja tyttöjen Lettikirja

Schildts & Söderström, 2015

Valokuvat: Anna Autio

Piirroskuvat: Anni Virtanen

Graafinen suunnittelu: Anna-Mari Tenhunen

Erilaiset letit ovat tehneet tuloaan jo muutamien vuosien ajan, mutta viime aikoina niiden suosio kampauksissa on lyönyt kunnolla läpi. Katsokaapa vaikka esimerkiksi tv:ssä toimittajien kampauksia sillä silmällä! 

Tähän saumaan on ilmestynyt ensimmäinen suomalainen lettikirja - aiemmat ovat olleet käännöksiä ulkomaisista teoksista. Tämä näkyy esimerkiksi kirjan lettien nimissä: tässä kirjassa lettien nimitykset ovat sellaisia, jotka ovat viime vuosina vakiintuneet aidosti käyttöön.

Matti Airola on haastatteluissa kertonut, että hänen lettiharrastuksensa alkoi siitä, että hänen tyttärensä pyysi tuttavaa tekemään uudestaan ja uudestaan ranskanletin. Tällöin hän perheen isänä ajatteli, että eiköhän se lettien teko häneltäkin onnistu. Ja  lopputuloksen näemme tässä.

Kirja on kätevän pieni kooltaan ja pehmeäkantinen. Sitä on helppo kuljetella mukana ja pitää vaikka aamuisin hiuksia laittaessa esillä. Lettien teko voikin parhaimmillaan olla mukavaa vanhempien ja lasten yhdessäoloaikaa. Lapsia saa varmasti myös motivoitua hiustenlaittoon esimerkiksi siten, että he saavat itse valita kirjan kuvista haluamansa kampauksen.

Kirja sisältää yhteensä 30 ohjetta, on ranskalaiset ja hollantilaiset letit, poninhäntäletit, neljä- ja viisiosaiset letit, nauha- ja juhlaletit. Vaikka kirjan nimi ja kuvat viittaavat lapsiin, letit sopivat kaikenikäisille, esimerkiksi sotkuinen kalanruotoletti on sopivan rento aikuiseenkin makuun. 

Haastava osa lettikirjan teossa on kuvata kolmiuloitteista toimintaa printtimuodossa. Tässä kirjassa ohjeet ovat piirrettyinä kuvasarjoina ja kuvien alla on vielä sanallinen ohje, mikä vaikuttaa toimivalta. Toinen vaihtoehto olisi tehdä valokuvasarjalliset ohjeet.

On selvää, että Youtuben ohjevideot ovat helpompi tapa ymmärtää jotakin letitystekniikkaa, mutta kirjan hyviä puolia on sen helppo käytettävyys. Lisäksi  on erilaisia tapoja oppia; jollekin kirja voi sopia paremminkin kuin videomuoto. Kirja toimii myös hyvänä johdantona ja esittelynä siihen, miten monenlaisia kampauksia leteillä voi ylipäänsä tehdä. 

Kirjan kuvitus on kaunista. Kansikuva kuvastaakin koko kirjan henkeä. Siinä näkyvät tyttäret Maisa ja Kerttu ovat saaneet olla isän hiusmalleina kirjaa varten. Taitto on rauhallinen ja selkeä, vasemmalla ohje ja oikealla kuva. Pidän siitä, että tekstiä ei ole liikaa.

Saattaa olla, että tarkastelen tätä kirjaa hieman sumentunein silmin, sillä kahden pitkähiuksisen tyttären äitinä itse harrastan lettikampausten tekoa. Koska itse tiedän ja tunnen kirjassa esitetyt erilaiset letit, olen todella iloinen, että voin vilpittömästä suositella tätä kirjaa kenelle vaan leteistä kiinnostuneille.

Liitän tähän vielä kuvia itse tekemistäni leteistä. Ylhäältä alaspäin katsottuna tässä on läpivetoletti, korsettiletti ja viisiosainen nauhaletti. Näihin kaikkiin löytyy ohje Isin ja tyttöjen Lettikirjasta:

***

Mikäli kiinnostuit leteistä lisää, Matti Airolan blogi löytyy täältä.

Oma lettiblogini täältä. Inspiroivia lettikampauksia löytyy Instagramista esimerkiksi hashtagilla #letti #lettikampaus ja tietysti englanniksi #braid.  Tässä vielä linkki omaan Instagram-tiliini @elisabetsisters.

Jos tiedät, että joku muu kirjabloggari on kirjoittanut Isin ja tyttöjen Lettikirjasta, olisi kiva, jos vinkkaisit kommenteissa!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Blogi on ollut luovalla (?) tauolla mutta lukeminen ei! Säästelin kahden huipputeoksen - Kähkösen Graniittimiehen ja Valtosen Finlandia-voittajan - lukemista monta kuukautta ja nautiskelin näistä laatukirjoista joululomallani.

Valtosen teos oli jollain tapaa erilainen eikä minulla oikein edes ollut käsitystä mitä odottaa, kun taas Graniittimies oli tuttua ja laadukasta Kähköstä, kertakaikkisen hienoa tekstiä. Toivoin jo aiempien näyttöjen perusteella Kähköselle Finlandia-palkintoa, mutta ei. Hän jos kuka olisi sen ansainnut!

He eivät tiedä mitä tekevät on pitkä ja monitahoinen. Mahdollisesti liiankin rönsyilevä. Toisaalta onhan se hyväkin asia, jos teos ei solahda mihinkään tiettyyn kategoriaan. Pituus on itselleni yleensä vain plussaa, sillä on hyvä, että kirja ei lopu liian nopeasti (siksi olen huono lukemaan novelleja: juuri kun pääset alkuun, stop, ja se on siinä).

Kirja on kertomus Samuelista, jonka amerikkalainen tutkijaisä ottaa ja häipyy Amerikkaan ja Samuel kasvaa yksin äitinsä kanssa, ja sitten äidin uuden perheen kanssa. Samuel on karismaattinen, älykäs, nuoruudessaan uhmakas ja tyhmäkin, on särkynyttä sydäntä, oman uran etsimistä, isoveljenä oloa. Toisaalla on tarina eläinkokeiden vastustuksesta ja tulevaisuuden teknologiasta.

Itse pystyin samaistumaan yliopistomaailmaan ja tarkkanäköisiin huomioihin suomalaisesta ja amerikkalaisesta kulttuurista ja olin aika lailla myyty heti alussa. En vain arvannut, minkälainen tulevaisuuden teknologisen kehityksen kuvaus tästä kehkeytyi, mutta ei se mitään, se oli hyvin uskottavaa luettavaa. Olen jäävi arvioimaan, kuinka uskottava tuo visio on, mutta ainakin minut se vakuutti.

Erinomaisella tavallaa erilainen kirja tällaiselle historiallisten romaanien ystävälle.

Katso myös Kirsin kirjanurkan arvio. Kirsi sanoitti (taas kerran) täydellisesti sen, mitä itsekin olisin voinut tästä sanoa.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 
2014, Tammi

Mitä mieltä Finlandia Junior -ehdokkaista?

Suomen Kirjasäätiö on julkistanut ehdokkaat Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Tässä he ovat:

• Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli (Tammi)
• Iiro Küttner – kuvitus Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä (Books North)
• Jyri Paretskoi: Shell’s Angles ja Kalajoen hiekat (Karisto)
• Ulf Stark – kuvitus Linda Bondestam: Min egen lilla liten/Oma pieni pikkuruinen. Suomentanut Liisa Ryömä. (Schildts & Söderströms & Teos)
• Mila Teräs – kuvitus Karoliina Pertamo: Olga Orava ja metsän salaisuus (Lasten Keskus)
• Maria Turtschaninoff: Maresi. Krönikor från röda klostret/Maresi. Punaisen luostarin kronikoita. Suomentanut Marja Kyrö (Schildts & Söderströms &Tammi)

Aika mielenkiintoinen kattaus, jossa on varmasti tarkoituksella ajateltu koko laajaa kategoriaa lasten kuvakirjoista satuun ja nuortenromaaneihin. Runoja ei tänä vuonna päässyt ehdokkaaksi. Pakko myöntää, että olen jäävi näistä mitään sanomaan, kun en ole vielä lukenut, mutta ainahan voi spekuloida! Useimmat tekijät ovat kuitenkin jollain lailla tuttuja lukuunottamatta Saku Heinästä ja Jyri Paretskoita. Jälkimmäinen voitti Topelius-palkinnon Shell's Angels -kirjallaan, ja jäi mieleen lähinnä lehtien palstoilta. 

Huomiota herätti ainakin Hesarin jutussa se, että ehdokkaana on riikinruotsalainen Ulf Stark. Kirjaa pidetään kuitenkin kotimaisena suomalaisen kustantamon vuoksi, ja se on tehty suomalaiselle kohdeyleisölle. Olkoon niin. Veikkaan, että teos on hyvä ehdokas, mikäli jatkaa persoonallisen Diktaattorin linjalla.

Mila Teräs ja Karoliina Pertamo tulivat tutuiksi Elli ja tuttisuu -kuvakirjasta. Hienoa, että ovat päässeet listalle, mutta riittäneekö voittoon?

Maresiin törmäsin, kun peräänkuulutin kirjalahjaideoita 15-vuotiaalle - tulipahan ostettua oikein ehdokaskirja (kiitos Sinisen linnan Marialle vinkkauksesta). Fantasia-tyyppinen teos.

Ville Tietäväinen oli viime vuonna ehdokkaana aivan loistavalla Vain pahaa unta -teoksellaan. Olisiko hänen vuoronsa tänä vuonna yhdessä Iiro Küttnerin kanssa? Tämän teoksen ainakin hankin itselleni mitä pikimmin, sen verran kiinnostavalta se vaikuttaa arvioiden perusteella, esimerkiksi Lumiomenan Katja (linkki alla) luonnehtii teosta näin: Helppolukuinen ja ikiaikainen, myös yhtä monikerroksinen kuin kauan kasvanut puu. Kirja edustaa perinteisempää sadun genreä. 

Ketä veikkaisit voittajaksi? Jäikö joku huipputeos valitsematta?

Tässä linkki palkintoraadin perusteluihin. Raadin muodostivat taidekasvatuksen professori Helena Sederholm, libristi Riitta Kähkönen ja toimittaja Anne Moilanen. Voittajan valitsee käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaa.

Päivitystä 7.11.2014

Lastenkirjakriitikko Päivi Heikkinen-Halttunen kommentoi tämän päivän Helsingin Sanomissa, että ehdokasvalinnassa olisi voinut suosia suomalaisia kirjailijoita sen sijaan, että mukana on yksi ruotsalainen.

Kirjabloggaajien arvioita:

Amman lukuhetki: Shell's Angels ja Kalajoen hiekat

Suketus: Maresi
Värikäs päivä: Zaida ja lumienkeli
Lumiomena: Puiden tarinoita. Puuseppä
Sininen keskitie: Olga Orava ja metsän salaisuus

Kuvituskuva: Kirjamuseo Pukstaavin lasten- ja nuortenkirjojen osasto

Susan Spencer-Wendel & Bret Writter: Kunnes sanon näkemiin

On ihanaa, kun ystävä tulee kylää ja tuo tullessaan läjän luettavaa. Tätä teosta olen kuitenkin vältellyt kuukausikaupalla, sillä oletin sen sisältävän sydäntäraastavaa perheestä luopumista. Kirjan kirjoittaja ja päähenkilö Susan nimittäin sairastaa parantumatonta, lihasten toimintaa rappeuttavaa ALSia. Saadessaan diagnoosin hän oli 44-vuotias kolmen lapsen äiti ja elinajaksi arvioitiin yksi vuosi. Kirja perustuu hänen todelliseen elämäänsä.

Susan tekee päätöksen: hän ei kieriskele itsesäälissä vaan päättää elää viimeiset ajat hyväksyen sairautensa ja viettäen aikaa läheistensä kanssa. Hän haluaa luoda muistoja perheenjäsenilleen ja matkustelee siskonsa, miehensä ja lastensa kanssa. Hän tutustuu biologiseen äitiinsä ja edesmenneen isänsä kreikkalaiseen sukuun. Hän matkustaa takaisin Unkariin, missä vietti nuorena aikaa miehensä kanssa. Järjestää juhlia.

Kirja ei ole kronologinen kertomus asteittaisesta heikkenemisestä vaan ennemminkin episodeja näistä muistojen rakentelusta. Kyllä tietysti sairaus häilyy mukana eräänlaisina arjen käännekohtina, kun meikkaus ei enää onnistukaan (Susan ottaa kestopigmentin) eikä vessassa pyyhkiminen (miehen kanssa on sovittu tähän sopiva avunantokäytäntö),

Kirjan alaotsikko "ilon vuosi" kiteyttää koko kirjan hengen. Susanin asenne on ihailtavan positiivinen. Liiankin positiivinen? Suotakoon se hänelle, sillä hän jos kuka on oikeutettu tätä asennetta levittämään, kun kerran omalla esimerkillään siihen pystyy.

Ammatiltaan Susan oli toimittaja ja kirjoittamiensa artikkelien perusteella kustantaja otti häneen yhteyttä ja tarjosi hyvää sopimusta. Aikaa ei ollut paljon, mutta saatu raha jäisi perheelle. Niinpä Susan naputteli kirjan peukalollaan älypuhelimella, kun muut sormet eivät enää liikkuneet eikä tietokoneen näppäimistöön riittäneet voimat.

Nap, nap, naputtelin viimeisellä sormellani kirjain kerrallaan.
M-A-R-I-N-A
A-U-B-R-E-Y
W-E-S-L-EY
N-Ä-K-E-M-I-I-N rakkaimpani.


Kirjasta ovat kirjoittaneet lisäksi ainakin Norkku ja Minna Ilselästä.

Susan Spencer-Wendel & Bret Witter: Kunnes sanon näkemiin
Wsoy, 2013, 363 (s.)
Alkuteos: Until I say goodbye
Suom. Terhi Vartia