Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Blogi on ollut luovalla (?) tauolla mutta lukeminen ei! Säästelin kahden huipputeoksen - Kähkösen Graniittimiehen ja Valtosen Finlandia-voittajan - lukemista monta kuukautta ja nautiskelin näistä laatukirjoista joululomallani.

Valtosen teos oli jollain tapaa erilainen eikä minulla oikein edes ollut käsitystä mitä odottaa, kun taas Graniittimies oli tuttua ja laadukasta Kähköstä, kertakaikkisen hienoa tekstiä. Toivoin jo aiempien näyttöjen perusteella Kähköselle Finlandia-palkintoa, mutta ei. Hän jos kuka olisi sen ansainnut!

He eivät tiedä mitä tekevät on pitkä ja monitahoinen. Mahdollisesti liiankin rönsyilevä. Toisaalta onhan se hyväkin asia, jos teos ei solahda mihinkään tiettyyn kategoriaan. Pituus on itselleni yleensä vain plussaa, sillä on hyvä, että kirja ei lopu liian nopeasti (siksi olen huono lukemaan novelleja: juuri kun pääset alkuun, stop, ja se on siinä).

Kirja on kertomus Samuelista, jonka amerikkalainen tutkijaisä ottaa ja häipyy Amerikkaan ja Samuel kasvaa yksin äitinsä kanssa, ja sitten äidin uuden perheen kanssa. Samuel on karismaattinen, älykäs, nuoruudessaan uhmakas ja tyhmäkin, on särkynyttä sydäntä, oman uran etsimistä, isoveljenä oloa. Toisaalla on tarina eläinkokeiden vastustuksesta ja tulevaisuuden teknologiasta.

Itse pystyin samaistumaan yliopistomaailmaan ja tarkkanäköisiin huomioihin suomalaisesta ja amerikkalaisesta kulttuurista ja olin aika lailla myyty heti alussa. En vain arvannut, minkälainen tulevaisuuden teknologisen kehityksen kuvaus tästä kehkeytyi, mutta ei se mitään, se oli hyvin uskottavaa luettavaa. Olen jäävi arvioimaan, kuinka uskottava tuo visio on, mutta ainakin minut se vakuutti.

Erinomaisella tavallaa erilainen kirja tällaiselle historiallisten romaanien ystävälle.

Katso myös Kirsin kirjanurkan arvio. Kirsi sanoitti (taas kerran) täydellisesti sen, mitä itsekin olisin voinut tästä sanoa.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 
2014, Tammi

Mitä mieltä Finlandia Junior -ehdokkaista?

Suomen Kirjasäätiö on julkistanut ehdokkaat Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Tässä he ovat:

• Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli (Tammi)
• Iiro Küttner – kuvitus Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä (Books North)
• Jyri Paretskoi: Shell’s Angles ja Kalajoen hiekat (Karisto)
• Ulf Stark – kuvitus Linda Bondestam: Min egen lilla liten/Oma pieni pikkuruinen. Suomentanut Liisa Ryömä. (Schildts & Söderströms & Teos)
• Mila Teräs – kuvitus Karoliina Pertamo: Olga Orava ja metsän salaisuus (Lasten Keskus)
• Maria Turtschaninoff: Maresi. Krönikor från röda klostret/Maresi. Punaisen luostarin kronikoita. Suomentanut Marja Kyrö (Schildts & Söderströms &Tammi)

Aika mielenkiintoinen kattaus, jossa on varmasti tarkoituksella ajateltu koko laajaa kategoriaa lasten kuvakirjoista satuun ja nuortenromaaneihin. Runoja ei tänä vuonna päässyt ehdokkaaksi. Pakko myöntää, että olen jäävi näistä mitään sanomaan, kun en ole vielä lukenut, mutta ainahan voi spekuloida! Useimmat tekijät ovat kuitenkin jollain lailla tuttuja lukuunottamatta Saku Heinästä ja Jyri Paretskoita. Jälkimmäinen voitti Topelius-palkinnon Shell's Angels -kirjallaan, ja jäi mieleen lähinnä lehtien palstoilta. 

Huomiota herätti ainakin Hesarin jutussa se, että ehdokkaana on riikinruotsalainen Ulf Stark. Kirjaa pidetään kuitenkin kotimaisena suomalaisen kustantamon vuoksi, ja se on tehty suomalaiselle kohdeyleisölle. Olkoon niin. Veikkaan, että teos on hyvä ehdokas, mikäli jatkaa persoonallisen Diktaattorin linjalla.

Mila Teräs ja Karoliina Pertamo tulivat tutuiksi Elli ja tuttisuu -kuvakirjasta. Hienoa, että ovat päässeet listalle, mutta riittäneekö voittoon?

Maresiin törmäsin, kun peräänkuulutin kirjalahjaideoita 15-vuotiaalle - tulipahan ostettua oikein ehdokaskirja (kiitos Sinisen linnan Marialle vinkkauksesta). Fantasia-tyyppinen teos.

Ville Tietäväinen oli viime vuonna ehdokkaana aivan loistavalla Vain pahaa unta -teoksellaan. Olisiko hänen vuoronsa tänä vuonna yhdessä Iiro Küttnerin kanssa? Tämän teoksen ainakin hankin itselleni mitä pikimmin, sen verran kiinnostavalta se vaikuttaa arvioiden perusteella, esimerkiksi Lumiomenan Katja (linkki alla) luonnehtii teosta näin: Helppolukuinen ja ikiaikainen, myös yhtä monikerroksinen kuin kauan kasvanut puu. Kirja edustaa perinteisempää sadun genreä. 

Ketä veikkaisit voittajaksi? Jäikö joku huipputeos valitsematta?

Tässä linkki palkintoraadin perusteluihin. Raadin muodostivat taidekasvatuksen professori Helena Sederholm, libristi Riitta Kähkönen ja toimittaja Anne Moilanen. Voittajan valitsee käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaa.

Päivitystä 7.11.2014

Lastenkirjakriitikko Päivi Heikkinen-Halttunen kommentoi tämän päivän Helsingin Sanomissa, että ehdokasvalinnassa olisi voinut suosia suomalaisia kirjailijoita sen sijaan, että mukana on yksi ruotsalainen.

Kirjabloggaajien arvioita:

Amman lukuhetki: Shell's Angels ja Kalajoen hiekat

Suketus: Maresi
Värikäs päivä: Zaida ja lumienkeli
Lumiomena: Puiden tarinoita. Puuseppä
Sininen keskitie: Olga Orava ja metsän salaisuus

Kuvituskuva: Kirjamuseo Pukstaavin lasten- ja nuortenkirjojen osasto

Susan Spencer-Wendel & Bret Writter: Kunnes sanon näkemiin

On ihanaa, kun ystävä tulee kylää ja tuo tullessaan läjän luettavaa. Tätä teosta olen kuitenkin vältellyt kuukausikaupalla, sillä oletin sen sisältävän sydäntäraastavaa perheestä luopumista. Kirjan kirjoittaja ja päähenkilö Susan nimittäin sairastaa parantumatonta, lihasten toimintaa rappeuttavaa ALSia. Saadessaan diagnoosin hän oli 44-vuotias kolmen lapsen äiti ja elinajaksi arvioitiin yksi vuosi. Kirja perustuu hänen todelliseen elämäänsä.

Susan tekee päätöksen: hän ei kieriskele itsesäälissä vaan päättää elää viimeiset ajat hyväksyen sairautensa ja viettäen aikaa läheistensä kanssa. Hän haluaa luoda muistoja perheenjäsenilleen ja matkustelee siskonsa, miehensä ja lastensa kanssa. Hän tutustuu biologiseen äitiinsä ja edesmenneen isänsä kreikkalaiseen sukuun. Hän matkustaa takaisin Unkariin, missä vietti nuorena aikaa miehensä kanssa. Järjestää juhlia.

Kirja ei ole kronologinen kertomus asteittaisesta heikkenemisestä vaan ennemminkin episodeja näistä muistojen rakentelusta. Kyllä tietysti sairaus häilyy mukana eräänlaisina arjen käännekohtina, kun meikkaus ei enää onnistukaan (Susan ottaa kestopigmentin) eikä vessassa pyyhkiminen (miehen kanssa on sovittu tähän sopiva avunantokäytäntö),

Kirjan alaotsikko "ilon vuosi" kiteyttää koko kirjan hengen. Susanin asenne on ihailtavan positiivinen. Liiankin positiivinen? Suotakoon se hänelle, sillä hän jos kuka on oikeutettu tätä asennetta levittämään, kun kerran omalla esimerkillään siihen pystyy.

Ammatiltaan Susan oli toimittaja ja kirjoittamiensa artikkelien perusteella kustantaja otti häneen yhteyttä ja tarjosi hyvää sopimusta. Aikaa ei ollut paljon, mutta saatu raha jäisi perheelle. Niinpä Susan naputteli kirjan peukalollaan älypuhelimella, kun muut sormet eivät enää liikkuneet eikä tietokoneen näppäimistöön riittäneet voimat.

Nap, nap, naputtelin viimeisellä sormellani kirjain kerrallaan.
M-A-R-I-N-A
A-U-B-R-E-Y
W-E-S-L-EY
N-Ä-K-E-M-I-I-N rakkaimpani.


Kirjasta ovat kirjoittaneet lisäksi ainakin Norkku ja Minna Ilselästä.

Susan Spencer-Wendel & Bret Witter: Kunnes sanon näkemiin
Wsoy, 2013, 363 (s.)
Alkuteos: Until I say goodbye
Suom. Terhi Vartia

Merkintöjä junassa

Istun työmatkalla lähijunassa ja pakollisten sähköpostien hoitamisen jälkeen kiinnitän huomiota matkustajien median käyttöön. Pieni vaunu, istumapaikat täynnä.

Vanhempi mieshenkilö lukee Iltasanomia. Kaksi nuorta poikaa kuulokkeet korvilla, kuuntelevat musiikkia ja tuijottavat kännyköitään. Keski-ikäinen nainen istuu vieressä iPadin kanssa. Näyttää lukevan jotain, ehkä e-kirja? Tai ainakin joku yhtenäiseltä tekstiltä näyttävä.

Mies vastapäätä: kuulokkeet korvilla ja tietokone sylissään.

Vieressä nuori poika nahkarotsissaan. Arviolta 14-15-vuotias. Lukee tavallista kirjaa, paksuhkoa romaania. Yes, nuorissa on toivoa! Vaikka puhutaan, että nuoret lukevat kirjoja entistä vähemmän, ainakin tämä on selvästi tarinassa. Hiplailee pinkki-violettia kirjanmerkkiä.

Mutta mikä kirja? En saa selvää, vilkuilen etukantta, mutta ei näy. Odotan sopivaa hetkeä. Sen erotan, että suomenkielinen.

Konduktööri tulee ja poika näyttää lippuaan. Kirjan kansi vilahtaa: Jo Nesbö.


****
(Sorry, nimen oikeaa kirjainmerkkiä ei ole tässä härpäkkeessä).

Carlos da Cruz ja Anniina Mikama: Täyttä laukkaa maailman ympäri

Carlos da Cruz ja Annina Mikama ovat tehneet hevosaiheisen lasten tietokirjan. Ideana on esitellä eri hevosrotuja ympäri maailman ja siinä samalla myös eri maita. Kohderyhmäksi sopii mielestäni lähinnä kouluikäiset lapset, sillä tietoiskuissa on melko vaativaakin tekstiä sisällöllisesti.

Kuvitus on paikoin sarjakuvamaista, sillä piirroshahmojen sanomiset ovat puhekuplissa. Omille lapsilleni (5 - 9 v.) lukiessani huomasin, että nämä sarjakuvamaiset osiot toimivat, mutta poissaoleva ja harhaileva katse valtasi alaa, kun esittelin ja luin tietotekstimäisempiä osioita. Kirja toimiikin ehkä parhaiten lähinnä katselu- ja selailukirjana, josta voi tarpeen tullen sitten lukea itseä kiinnostavia osioita. 

Kirja poikkeaa aika paljon perinteisestä tietokirjasta, esimerkiksi juuri puhekuplien käytössä tai siinä, että sisällysluettelon sijasta aloitusaukeamalla on esitetty maailmankartta ja polku hevosrodun nimestä toiseen. 

Yleisilme jää valitettavan pirstaleiseksi enkä saa kirjan ideasta kiinni. Esimerkiksi suomenhevonen esitellään siten, että hevosilla on keskiaikainen turnajaisasu ja ritarihaarniskaiset ratsastajat. Hetken aikaa luettuani tajuan, että kuvassa vain esitetään keskiaikaa, sillä toinen ratsastaja (!) kommentoi täydestä vauhdista seuraavasti:

Historianelävöittäjät harrastavat entisaikojen käsitöitä, ruuanlaittoa ja taistelutaitoja. He järjestävät myös aitoja keskiaikaisia turnajaisnäytöksiä.

Suomenhevosesta esitetään pari faktaa, mutta itse rotu jää mielestäni varjoon, kun taas keskiaika korostuu. Aukeamalla kerrotaan esimerkiksi, että nykyisin rockfestivaaleistaan tunnetulla Ruissalon saarella Turussa järjestettiin 1500-luvulla turnajaisia eli "keskiajan ritarien sotaleikkejä". Lisäksi kerrotaan ainakin Kuninkaantiestä, keskiajan ratsupalvelusta, keppihevosista ja esitellään keskiaikaisten karamelliomenien resepti. Tämä keskiaikaan liittyvä lähestymiskulma suomenhevoseen on kyllä aika kaukainen liittyen tämän päivän suomenhevoseen. 

Tässä tullaan samalla kirjan ongelmaan: se ei osaa päättää, onko se lopulta hevostietokirja vai eräänlainen eri maiden kulttuureista tai kulttuurihistoriasta hevosten kautta kertova kirja. 

Kirjassa on mukana kevyt kehystarina, jossa tyttö seikkailee maasta toiseen ja kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Tämä tyttö jää kuitenkin aika anonyymiksi - ehkä häntä olisi voinut esitellä alussa ensin paremmin lukijalle ja luoda kirjaan samalla tarinamaisempia siirtymiä maasta ja hevosrodusta toiseen. Lukemista jonkin verran kuitenkin helpottaa se, että kukin aukeama on  toteutettu samalla formaatilla. Sivuhuomiona voidaan mainita, että lopun askartelu on ihan ylimääräinen - tällaisia juttuja on muualla saatavilla runsain mitoin. 

Heppaharrastus on etenkin tyttöjen suuressa suosiossa ja voin kuvitella, että kirja kuitenkin sopisi ratsastusta harrastaville tai keppariaan tuunaaville tytöille. Sen vuoksi olisin ehkä toivonut, että itse hevonen ja etenkin eri hevosrodut olisivat pelkistetymmin esillä. Tähän mukava kuvitustyylikin olisi sopinut hyvin.

Muita blogiarvioita: 

Värikäs päivä

Sininen keskitie

Carlos da Cruz ja Anniina Mikama: Täyttä laukkaa maailman ympäri
Teksti: Annina Mikama ja Carlos da Cruz
Kuvitus: Carlos da Cruz
Tammi, 2014, 41 (s.)
Kirja on saatu arvostelukappaleena

Joyce Carol Oates: Putous

Viime kesänä luin Oatesin Haudankaivajan tyttären ja olin otettu. Hetimiten tämän jälkeen marssin kirjastoon lainaamaan Putouksen. Odotukset olivat korkealla enkä nytkään pettynyt.

Jälleen Oatesin henkilökuvaus on huippuluokkaa, millaisia persoonia hän luokaan! Tarinan alku on dramaattinen, sillä Ariah, papintytär, on juuri mennyt naimisiin, mutta vastavihitty sulho hyppää Niagaran putouksiin. Tuosta noin vaan häitä seuraavana päivänä, kun muutakaan ratkaisua ei ahdistukseensa keksinyt. Kirjailija lainaa alkusanoiksi M. L. Traun balladia vuodelta 1931:

Putousten julma kauneus kutsuu sinua 

 - Antaudu! 

Tästä alkaa Ariahin murhe, mutta hänet pelastaa voimakas Dirk Barnaby. Uuden miehen kanssa Ariah saa lapsia ja elää perheenäitinä, mutta menneisyys jää salaisuudeksi, josta ei puhuta. Niagaran voima kytee taustalla.

Kirjassa on mielenkiintoista Niagaran alueen lähihistorian kuvausta, missä toisaalta turismi ja toisaalta teollistuminen näyttelevät osaansa. Asianajajana Ariahin mies pyrkii riskilläkin tarttumaan näkemiinsä epäkohtiin.

Ariah itse kohtaa kuitenkin uusia järkyttäviä vaiheita elämässään ja etsii omat keinonsa selviytyä. Tietynlainen erakoituminen leimaa häntä ja viimeinen asia minkä hän tekisi olisi nöyrtyminen, heikkouden ja avun tarpeen myöntäminen. Loppua kohden aiemmin Ariahin aikuistuvat lapset saavat oman äänensä esille, mistä jälleen kuoriutuu uudenlaista syvyyttää tarinaan.

Siinä missä Haudankaivajan tyttären Rebecca oli rakastettava, Ariah on lukijalle ennemminkin luotaantyöntävä jääräpää, ei ollenkaan niin ihastuttava. Näin jälkikäteen ajatellessa juuri Ariah on kuitenkin se, mitä kirjasta jää erityisesti mieleen.

Haudankaivajan tytär oli itselleni piirun verran parempi ehkäpä juuri inhimillisestä myötätunnosta Rebeccaa kohtaan, mutta erittäin hyvä tämäkin oli. Oatesin fanitus jatkuu.

Tässä muutama muu arvio: Jaana, Maria, Mari A., Katri.

Ps. Täällä päivitystä siihen, kun viimeksi kyselin lahjavinkkejä 15-vuotiaalle lukijalle.

Kirjalahja 15-vuotiaalle?

Olen tässä pähkäilyt ihanaisen kummityttöni 15-vuotissynttärilahjaa ja pitkästä aikaa olisi kirjan vuoro. Mutta mutta, kun lapsi kasvaa nuoreksi, ei kirjavalinta olekaan enää niin helppoa!

Ihan pikkulapselle erilaiset kuvakirjat Maisasta ja Pupesta lähtien ovat varmoja valintoja ja vielä alakouluikäisellekin löytyy sekä uudempia kirjoja että klassikoita, joista useimmat pitävät, mutta 15-vuotias on jo vaativampi tapaus. Pidin jo kädessäni Venla Saalon teosta Kirkkaalla liekillä, mutta tuntui ristiriitaiselta ostaa niin rankkoja teemoja (itsemurha, masennus) käsittelevää kirjaa syntymäpäivälahjaksi.

Tämä 15-vuotias on fiksu ja pystyy varmasti lukemaan vaativaakin kirjallisuutta. Kuitenkin haluaisin sellaisen, joka olisi ns. nuortenkirja. Olisiko teillä hyviä vinkkejä uudemmista kirjoista? Olisi myös mukava kuulla, millainen kirjamaku omalla tai tuntemallasi noin 15-vuotiaalla on?

***

PÄIVITYS 8.9.2014

Kiitos hyvistä vinkeistä bleue, Maria ja Katri! Puntaroin niitä, esimerkiksi Tähtiin kirjoitettua virhettä, mutta päädyin Turtschaninoffin uuteen teokseen Maresi: Punaisen luostarin kronikoita.

Yksi syy valintaan oli, että se on uusi tänä vuonna ilmestynyt teos. Arvosteluja ei juuri löytynyt, mutta kirjailijan aiemmat teokset näyttävän olevan pidettyjä. Tilaus on lähtenyt verkkokaupasta suoraan sankarille - perästä kuuluu, mitä siitä pidettiin.