tiistai 29. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti



Tommi Kinnusen Lopotti on jatkoa Neljäntienristeykselle, esikoisteokselleen, jolla hän ampaisi suoraan tämän päivän suomalaisten kirjailijoiden kärkijoukkoihin. Mielestäni Lopotilla hän vain vahvistaa asemiaan.

Lopotissa kerrotaan jatkoa Neljäntienristeyksen perheen vaiheisiin. Tällä kertaa pääosissa ovat sokea Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas. Kerronta vaihtelee episodeittain Helenan ja Tuomaksen näkökulmiin ja kattaa ajallisesti Helenan lapsuuden evakkomatkasta nykyaikaan. Lapsena Helena lapsena hoivasi veljeään Johannesta ja minkälainen side tästä syntyikään myös seuraavaan sukupolveen, kun Johanneksen poika Tuomas uskoutuu Helenalle.

Vaikka päällimmäistä pintaa teoksessa on erilaisuus, Helenan sokeus ja Tuomaksen homous, käsittelee Kinnunen näitä teemoja niin syvällisesti ja taitavasti, että teos on ennemminkin kuvaus ihmisyydestä ja kaipuusta, ristivedosta omien juurien ja toisaalta haaveiden välillä. 

Teoksessa on paljon sellaista, mistä varmasti moni suomalainen lukija tunnistaa itsensä enemmän tai vähemmän: kesämökit, pääsykokeet, ristiäisilmoitukset, vaniljaeskimot,  mummolan kesäiset sunnuntait tai Baby don't heart me tanssilattialla.

Etenkin Helena päähenkilönä kiehtoo. Jo sokeus on sellaista, mistä harvoin on saanut lukea. Helena on vahva nainen, hän selviää tuon ajan sokeainkoulun raadollisesta pedagogiigasta ja löytää uran musiikin parista ja myös rakkauden. Kinnunen antaa kasvot sille, miten sokea hahmottaa maailmaa. Uskomatonta, miten Helena nauraa itselleen ja esittää tarvittaessa vaikka vajaamielistä. Menee ikään kuin huvin vuoksi siihen muottiin, joka laisilleen helposti asetetaan. Hän sanoo rakastetulleen:
Ole jo hiljaa. Älä imartele minua näkevien kuvilla, sillä en kaipaa niitä.
Helenan elämänkaarta ajatellessani tulee kuitenkin mieleeni tulee vain kliseisiä ilmauksia, kuten että "lyödään lyötyä" tai "elämä iskee päin kasvoja" tai "vedetään matto jalkojen alta". Onneksi Kinnunen ei sorru kliseisiin.

Teoksessa on sopivasti kerroksia, sopivasti kerrontaa ja sopivasti aukkoja. Tämä kirja kosketti minua enemmän kuin Neljäntienristeys, enemmän kuin moni muu viime aikoina lukemani kirja.

Suosittelen!

Muutamia muita kirjabloggareiden arvioita:
Kannesta kanteen
Kirsin kirjanurkka
Leena Lumi
Jokken kirjanurkka
Lukuisa

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY, 2016, 352 (s.)
e-kirja

7 kommenttia:

  1. Täysin samaa mieltä! Oli huikeaa, että Helenasta Kinnunen teki vahvan ja vastaan panevan, ei alistujaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on juuri hienoa, vaikka jotkut Helenan ratkaisut olivatkin kovia.

      Poista
  2. Itsekin pidin tästä enemmän kuin Neljäntienristeyksestä.

    Asun nykyisellään Turussa, (ja kaiketi kirjailijakin), mutta en oikein tunnistanut sitä, että Tuomas kaiketi opiskeli Turun kauppakorkeakoulussa (paikka oli sanottu niin epämääräisesti ja muistaakseni länsirannikosta puhuttiin niin paikka olisi voinut olla Vaasa tai Pori, jossa kaiketi tuolloin toiminta oli hyvin pienimuotoita eikä ehkä ollut alkanutkaan).

    Kirjat jotka lisäävät suvaitsevaisuutta ovat nykyään hyvinkin tervetulleita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minullekaan jäänyt mieleen, että kaupunki olisi mainittu, mutta kyllä se varmaan Turku oli, ainakin näin kuvittelin!

      Poista
    2. Minustakin oli kyse Turusta. Tuomas halusi opiskelukaupunkiin, joka olisi mahdollisimman etäällä Kuusamosta, Turku täyttää tämän vaatimuksen.
      Huvittavaa, yhdellä omista pojista oli sama vaatimus Kuhmosta lähtiessään ja hän valitsi siksi Turun. ;)

      Poista
    3. Jokke, ei se Pori voinut olla.

      Poista
    4. Siinä kohtaa, kun kuvaillaan Taidemuseon mäkeä ja jokirantaa sekä homobaaria, joka on sisäpihalla, tiesin kyseessä olevan Turku.

      Poista