Minä käyn tätä hyljettä halaamaan (Rakkausrunoja)

Sinisen linnan Maria haastoi kertomaan rakkausrunosuosikkeja. Hän itse valitsi runon, josta olen aina pitänyt, nimittäin Mustapään Laulun, joka loppuu Olet kaunein, mitä tiedän, olet kaunein, mitä on.  

Kävin hauskan kierroksen selailemalla joitakin runokirjoja ja kokoomateoksia, sillä en ole lukenut runoja kunnolla pitkään aikaan. Päädyin neljään runoon ihmisen elämänkaaren kannalta. Ne eivät taida solahtaa selkeästi rakkausrunokategoriaan, mutta ainakin haaste sai minut pitkästä aikaa tarttumaan runokirjaan. 

Aluksi rakkauden kanssa ollaan, hmm... alussa. Tämä Jyrki Pellisen minimalistisen ilmaisun runo (kokoelmasta Edessäpäin ovat tulevat juhlat) on jo joskus aiemmin jäänyt mieleen ja siihen piti pysähtyä nyt uudestaan. Runo kuvastaa Pellisen taitavaa leikkiä näkökulmilla, jotka koukuttavat pohtimaan. Tässä runossa on minä ja sinä, mutta kuvioon ilmestyy kolmas, kahvilaan tuleva mies. Tuo kolmas persoona toimii jonkinlaisena peilinä. Mutta miksi tämä peilikuva laukaisee ikävän? Miten runo muuttuu, jos lukijana on nainen/mies, joka näkee itsensä näköisen miehen? 

Näin itseni näköisen 

miehen kahvilassa

ja minun tuli ikävä

sinua.

Kun ikävä ja kaipuu kehittyvät rakkaudeksi, eletään yhdessä ja saadaan mahdollisesti lapsia, tulee mukaan myös rakkauden muut ulottuvuudet. Haasteen ideana oli romanttisen rakkauden runot, mutta tämä Johanna Venhon runo Monta nimeä (lastenrunokirjasta Puolukkavarvas) on parantunut monien lukukertojen jälkeen. Se kertoo minulle äidin rakkaudesta vauvaansa:

Sä oot pihlajanmarja,

oot leijonanharja,

hahtuvakerä ja silmäterä,

oot manteli ja riisipuuro,

lämmin kesäsadekuuro,

puunlatvan läpi auringonvalo,

punamullalla maalattu talo,

oot mansikkapuutarha, sienikori

ja aamuvarhaisella kauppatori,

oot jäniksenpoika ja kultakala,

taskussa lämmennyt kaarnanpala,

oot tikan koputus koivupuussa

ja hunaja joka sulaa suussa,

oot sylikäärö ja kainalokana,

oot maailman kaikkein kaunein sana.

Suurimmat naurut sain Hellaakosken vanhan suosikin Tuppuran Jussin kanssa. Se erottui joukosta. Alkuhuuman jälkeenhän tulee jossain kohtaa väistämättä arkikin vastaan. Runo on aika pitkä ja tarinallinen: Alussa kerrotaan, miten Jussi on käynyt kaupungilla ja tulee kotiin hienojen tuliaisten kanssa. On hattua ja kenkää, pitsipöksyjä. Siitäkös emäntä suivaantuu ja suuttuu ja itkua tuhertaen kyselee, että näilläkö elätetään perhettä. Viisi lasta katselee riitaa pelästyneenä. Mutta onpa Jussi muistanut sokerit ja kahvitkin! Lopulta "muijakin" leppyy niin, että saunan ja kahvin jälkeen pukee kaikki uudet vaatteet päälleen ja jopa piippaa rautanaulalla tukan. Jussi tästä tyytyväisenä haraa partaansa:

"Jopa joo, sit' on pulskaa naisenpuolta

näet meilläkin, kun sen pukee parhain,

ja minä sen puetan, pidänpä huolta

ett' on se kuin ruusunen yrttitarhain 

tai niinkuin ihana joulukuusi.

Pahus soi miten taas on se fiini ja uusi!  

Ei espislintuja tarvita täällä;

ne raukat mua ihan säälittää,

kun niill' ei ole lihoja luittensa päällä,

ja kintut niitten - kuin ristissä ois

kaks kaunaa vain, ja kuivia netki.

Minä käännän niistä mieleni pois,

ne olivat harharetki.

Hei mukulat saunaan nukkumaan!

minä käyn tätä hyljettä halaamaan."

Oli leppeä lauvantainen ilta.

Puut puhkesi vihreään.

Ja Tuppuran tölliin kaupungilta

toi Jussi kevätsään.

Viimeisenä runona huolehtivaa rakkautta kuvaava runo "Ilta" Oiva Paloheimolta. Siinäpä voisi olla vaikkapa räiskyvä Tuppuran pariskunta elämän ehtoopuolen vaiheessa:

Sinä istut siinä ja ompelet.

On lähelläs ikkuna avoin.

Sen takana vaiheemme entiset

ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,

tien yli käy sumujen sillat.

Minä suljen varoen ikkunan:

 - Rakas, vielä on hallaiset illat.

Runo jättää rauhan tunteen, mutta jokin kaihertaa. Onko sittenkin tulossa vielä halla? Kuitenkin runon kaksi ovat siinä toistensa lähellä, suojellen toinen toistaan. Tuli mitä tuli.