Eija Hetekivi-Olsson: Miira

Eija Hetekivi-Olsson kertoo suomalaistaustaisen Miiran kasvutarinaa Ruotsissa. Teos on suoraa jatkoa esikoiskirjalle Tämä ei ole lasten maa, joka kertoi Miiran lapsuudesta Göteborgin lähiöissä.

Miiran elämä on käännekohdassa, sillä lukio ja haaveet aivokirurgin ammatista odottivat. Lukiossa tapahtuu kuitenkin kulttuurien yhteentörmäys noiden kahvittelijoiden kanssa, joiden elämä oli ihanaa. Miiran todellisuus oli toinen; hän teki siivouksia asuntoihin, joiden asukkaat olivat päättäneet päivänsä, osti rautakangen omaan asuntoonsa ja oli suhteessa opettajansa kanssa.

Kirjassa eletään nopealla sykkeellä tätä välivaihetta, jossa Miira päättääkin lukio-opiskelun sijasta tehdä töitä ravintoloissa. Työssään hän on kätevä ja tehokas eikä siedä toisten alistamista. Raivokkaalla otteellaan hän repii itseään eteenpäin.

Kirjan kieli on persoonallista, mutta kerronnan jonkin sortin poukkoilevaisuus häiritsee. Suomentaja Outi Menna on kuitenkin saanut tyylin yhtenäiseksi, mutta arvaanpa, ettei ole ollut helppoa, sillä Miiralla on usein sanajumi ja hänen äänensä tuottaa omaa kieltä, varsinkin etuliitteisiä verbejä, kuten antinuukailla, himohiplailla, flirttauskohautella, himolämääntyä, tai yhdyssanoja:

Pöllöpää oot ite, senkin pääpöllöilijä...senkin pöllöpäilijä...

En voi olla vertaamatta tätäkään teosta Susanna Alakosken samoja teemoja käsitteleviin teoksiin, joista olen blogannut täällä. Itse asiassa henkilöt ja miljööt sekoittuivat päässäni. Miiran vanhemmat vaikuttavat työteliäiltä ja hiljaisilta suomalaisilta, joita Miira häpeää. Puhumattomuutta korostetaan, mutta kuitenkin vanhemmat välittävät ja vaikka koti on köyhä, se vaikuttaa turvalliselta toisin kuin Alakosken Sikaloiden viinahuuruiset kodit.

Ei tämä loppujen lopuksi ollut mikään kasvutarina vaan läpileikkaus Miiran yhdestä elämänvaiheesta. Teos oikeastaan loppuu siihen, mistä odotin sen kertovan. Ehkäpä jatkoa on tulossa ja vielä nähdään Miiran kasvua aikuiseksi ja nousua luokkayhteiskunnassa. Kokonaisuutena kirja oli ihan luettava, kun tyyliin pääsi sisälle, mutta toivomisen varaakin jäi.

Eija Hetekivi-Olsson Miira
2017, S&S, Helsinki
Suom. Outi Menna

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Kirjablogi on välillä enemmän tai vähemmän tauolla, mutta ei vielä ihan kuopattu! Nyt syyslomalla olen lukenut niin hyviä kirjoja, että en malta olla kertomatta niistä!

Eowyn Iveyn Lumilapsi kertoo Fainasta, tytöstä, joka elää isän kuoltua orpona Alaskan metsissä. Tämä villi lapsi pikku hiljaa tutustuu Jackiin ja Mabeliin, jotka muuttavat lähistölle ja perustavat maatilan. Heidän tragediansa on oma kuolleena syntynyt lapsi, joka jäi ainokaiseksi. Mabelia painaa kaipuu omasta lapsesta ja Fainan vilahtelut pihapiirissä sekoittavat unta ja todellisuutta. 

Faina on villi luonnonlapsi, herkkä ja kaunis, mutta samalla äärettömän itsenäinen metsästäjä. Menee ja tulee niin kuin itse haluaa. Hän on lähes satua, ja realistisessa tarinassa onkin ripaus fantasiaa.

Tarina sijoittuu 1920-luvun uudisasukkaiden Alaskaan, jossa maasta raivattiin elantoa. Tässä ei voi olla samaistumatta kotimaisiin  "Suo, kuokka ja Jussi" -tyylisiin lähihistoriallisiin kuvauksiin tältä osin, vaikka kirja muuten onkin aivan erilainen. Alaskan vuodenajat samalla tavalla vivahtavat tutulta, kun ensilumen hiutaleita pyydystetään suuhun ja tarvotaan hangessa. Luonto on lähellä ihmistä, on ystävyyttä ketun kanssa, on ahman tai joutsenen pyydystämistä, sienikeitoksia, valkoisia kärppiä ja tilhiparvia puhumattakaan suuresta metsästä, vuorista ja joesta.

Ympäristön kuvaukset olivat lumoavia ja kirja vei minut mennessään toisiin maailmoihin. Tarinassa on Fainan, Jackin ja Mabelin lisäksi myös heidän ystäviään. Lähistöllä asuva Esther perheineen ottaa huolehtiakseen talon asioista muun muassa silloin, kun Jack satuttaa selkänsä. 

Minusta oli jotenkin miellyttävää lukea onnistunutta tarinaa hyvistä ihmisistä, tai oikeastaan ihan tavallisista ihmisistä. Moni viihteelliseksi ja taiteelliseksi ajateltu kirja, elokuva tai tv-sarja pitää sisällään niin paljon väkivaltaa ja petosta, että huomasin välillä epäileväni, kuinka pyyteetöntä Estherin ystävyys lopulta oli. Miten hyvältä tuntui huomata, että tällaista on todellinen ystävyys. Esimerkiksi pari päivää sitten Hesarissa vilahti silmille otsikko "Mistä on syksyn huippusarja tehty? Westworld rakentuu sadistisen väkivallan ja provosoivan alastomuuden varaan". En tiedä tuosta sarjasta tätä otsikkoa enempää, sillä näiden teemojen käsittely ei jaksa kiinnostaa, tuntuu vain, että väkivalta hyppii silmille joka paikasta. On selvää, että kirjallisuuden kautta voidaan käsitellä kaikkea mahdollista, myös ihmisen synkkää ja sadististakin puolta, mutta omat tunnelmat ovat nykyään sellaiset, että mieluummin ruokin itseäni jollakin muulla.

Minulle Lumilapsi oli yksi vuoden parhaimpia kirjoja. Siitä on kirjoitettu monessa blogissa, mutta linkitän tähän yhden esimerkin Katjan (Lumiomena), joka sanoittaa myös omia tuntemuksiani.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Bazar, 2013
Alkuperäinen teos: The Snow Child (2012)
Suom. Marja Helanen

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison on kirjailijana tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen esimerkiksi teoksillaan Sinisimmät silmät ja Minun kansani, minun rakkaani, mutta toisaalta olen lukenut häneltä myös vähemmän vakuuttavaa tekstiä, ks. postaukseni teoksesta Tervanukke. Luoja lasta auttakoon menee sinne väliin.

Bride on yönmusta tai sudaninmusta (taisi olla jossain kohtaa lakritsinmustakin) nuori nainen, joka on luonut uraa kauneusbisneksessä. Hän pukeutuu aina valkoiseen korostaakseen mustaa kauneuttaan. Hänen ihonvärinsä oli ihmetys hänen äidilleen, ja Bridesta tuntui, ettei äiti halunnut edes koskettaa häntä pienenä. Tästä kehittyy jonkinlaista traumaa, joka näyttäytyy miellyttämisenhaluna kohtalokkainkin seurauksin.

Kerronta kulkee eri henkilöiden äänellä, Briden, ja lisäksi ainakin hänen parhaimman ystävänsä, poikaystävänsä ja äitinsä. Tarina oli mukaansatempaava ja yllättävän helppolukuinen, kun jotkin Morrisonin teokset ovat olleet tässä mielessä jopa etäännyttäviä. Briden tarinaa maustaa myös ripaus maagista realismia.

Teoksessa käsitellään rotukysymyksiä, mutta lisäksi siinä on rakkaustarinaa, hyväksikäyttöä ja kohtalokkaita onnettomuuksia mielestäni liiaksi asti. Olisiko nyt voinut keskittyä enemmän johonkin? Bride oli henkilöhahmona todella mielenkiintoinen, hänestä olisi mielellään lukenut enemmänkin.

Kirja oli hyvä, oikeastaan todella hyvä, mutta siltikin odotin jotain enemmän, kun kyseessä on Toni Morrison.

Kirjasta on blogattu aika paljon ja linkitänkin tähän vain Saran P. S. Rakastan kirjoja tekstin, jonka kanssa lukukokemukseni oli samansuuntainen ja josta löytyy lisää linkkejä. 

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Tammi, Keltainen kirjasto, 2015
Alkuperäinen: God Help the Child
Suom. Kaijamari Sivill

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Jo neljä miljoonaa myynyt menestysromaani

Myönnän olleeni tämän kirjan kannessa seisovan markkinointilauseen uhri, kun haahuilin kirjakaupassa etsimässä lomalukemista. "Menestysromaani" ei voi olla läpeensä huono. 

Täytyy sanoa, että yllätyin positiivisesti, mistä on merkkinä se, että kirjaa ei malttanut laskea kädestään. Vaikka kirja varmaankin luokitellaan ns. viihdekirjallisuudeksi, se käsittelee vaativaa aihetta, nimittäin neliraajahalvaantuneen Willin ja hänen avustajansa Louisan suhdetta.

Kirjan ensi sivuilta on arvattavaa, miten juoni kehittyy, mutta se ei haittaa, sillä niin mukaansatempaavasti Moyes onnistuu tarinaa kirjoittamaan.

Henkilöt ovat jossain määrin karikatyyrisiä, kuten Louisan urheiluun ja terveelliseen ruokavalioon hurahtanut poikaystävä Patrick, tai Louisa itse, hieman hassu ja tietämättään elämässänsä hieman hukassa oleva, mutta salattua älykkyyttä omaava päähenkilö. Will puolestaan oli ennen onnettomuuttaan menestyvä liikemies, jolla oli kaikki rikkaus ja komeus.

Sana "viihderomaani" on suuressa kontrastissa sen kanssa, että Willin kautta käsitellään kysymystä eutanasiasta, sillä Will on päättänyt lopettaa elämänsä. Hän ei näe halvaantuneena omalla elämällään arvoa eivätkä kivut ja sairaudet helpota tilannetta. Tämän näkemyksen muuttamisesta tulee Louisan missio. Samalla hänestä kuoriutuu omaa elämäänsä haltuun ottava nainen. 

Teemallisesti teos ei varmasti saavuta kuin pintaraapaisun neliraajahalvaantuneen elämästä, mutta loppuratkaisu on koskettava ja ajatuksia herättävä. 

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Suom. Heli Naski

Alkuteos: Me Before You, 2012

Gummerus, 2016

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Susanna Alakoski on todella mielenkiintoinen ruotsinsuomalainen kirjailija, joka löi itsensä läpi teoksellaan Sikalat vuonna 2006. Teoksessa kerrottiin suomalaisen työläisperheen elämästä 1970-luvun Ruotsissa. Olen lukenut myös hänen teoksensa Hyvää vangkilaa toivoo Jenna, jossa hän jatkoi syrjäytymisteemaansa. Köyhän lokakuu on selvemmin omaelämänkerrallinen, joskin myös aiemmissa teoksissa on käsittääkseni aineksia hänen omasta lapsuudestaan, vaikka ovatkin fiktiivisiä romaaneja.

Köyhän lokakuu on päiväkirja, joskin hyvin erikoislaatuinen sellainen. Tyyliin oli alkuun vaikea päästä mukaan (ja samaa ajattelin lukiessani aiemmin Hyvää vangkilaa toivoo Jenna). Se on poukkoilevia ajatuksia, lainattuja lauseita ja katkelmia omasta elämästä. Onneksi teksti alkaa kantaa ja lopulta kiehtoo mukaansa.

Teemana on köyhyys ja luokkajako. Alakoski puhuu mm. kodittomuudesta (silloin todella säällä on väliä), päihteiden käytöstä, maahanmuutosta. Tuomalla esille väläyksiä omasta tarinastaan Alakoski ottaa vahvalla tavalla kantaa hyvinvointivaltion sosiaalipalveluihin, siihen, miten köyhyys on jotenkin näkymätöntä ja miten vaikeaa siitä on nousta, vaikka miten ahkerasti käytäisiin töissä, kuten hänen vanhempansa, jotka tuhosivat raskaassa työssä selkänsä ja söivät kipulääkkeitä päivittäin. Miten hänen äitinsä sanoi monta kertaa haluavansa kuolla ja sekoitti tabletteja. Miten samasta osasta tulevat tunnistavat toisensa ja miten harvinaista oli, että samanlaisista oloista joku päätyisi korkeakouluun opiskelemaan. Siellä hän etsi katseellaan yhtymäkohtaa, mutta eipä juuri löytänyt.,

Teos avaa sitä, mitä se tarkoittaa, että on köyhä tämän päivän Ruotsissa. Lapsena hän oli ylimääräinen kaverin synttäreillä, häpesi rikkinäisiä housujaan eikä ollut varaa mennä maksullisille luokkaretkille. Vouti vei imurinkin, joskin odotti sentään joulun yli. Nämä olivat vielä pieniä asioita sen rinnalla, mitä kaikkea päihteiden käyttö toi mukanaan. Kirjassa on sitaatteja tutkijoilta ja myös sosiaalitoimen raportteja hänen perheestään:

ASIAKASASIAKIRJA,YSTADIN KUNTA 17.3.1972
(Alakosken perhe)
Perheen isä löi vaimonsa melkein tajuttomaksi.

Oma sosionomin ammatti yhdistettynä omaan kokemukseen ja luokkanousuun antaa kyllä Alakoskelle erinomaisen näköalan syrjäytymiseen. Yksi mielenkiintoinen näkökulma on maahanmuutto, onhan hänen perheensä tullut Ruotsiin Suomesta. Hän siteeraa Södertäljen maahanmuuttajia, tuo kaupunkihan oli ennen suomalainen mutta nykyää assyrialainen. Eräs toimittaja kysyy suomalaiselta:

"Miksi te suomalaiset ette ole pitäneet meteliä itsestänne ja ottaneet samalla tavalla paikkaanne kuin assyrialaiset?" Suomalainen mies katsoo suomalaista miestä. He hiljenevät. Sitten nainen naurahtaa ja sanoo: "En tiedä, kai tässä on totuttu taistelemaan yksin."

Niin, ovatko jotkut enemmän maahanmuuttajia kuin toiset, hän kysyy. Ei häneltä kysytty koulussa, mistä hän on kotoisin. Silloin hän olisi voinut kertoa vaikka Kekkosesta ja äidin tuhansista uimajärvistä. Hän kuitenkin selviytyi, teki luokkanousun (ei kuitenkaan niin isoa loikkaa kuin jotkut miehet, hän huomauttaa). Onneksi näin, sillä nyt hän on ääni näille köyhimmille.

Seuraavaksi minulle on jo menossa Alakosken Lähimmäisen huhtikuu. Siitä jatkossa.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja

Shildts & Söderströms, 2012, Helsinki 2013

Suom. Katriina Huttunen

Tässä muutama muu kirjabloggareiden arvio:

Kirjainten virrassa

Täällä toisen tähden alla

Kujerruksia

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnusen Lopotti on jatkoa Neljäntienristeykselle, esikoisteokselleen, jolla hän ampaisi suoraan tämän päivän suomalaisten kirjailijoiden kärkijoukkoihin. Mielestäni Lopotilla hän vain vahvistaa asemiaan.

Lopotissa kerrotaan jatkoa Neljäntienristeyksen perheen vaiheisiin. Tällä kertaa pääosissa ovat sokea Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas. Kerronta vaihtelee episodeittain Helenan ja Tuomaksen näkökulmiin ja kattaa ajallisesti Helenan lapsuuden evakkomatkasta nykyaikaan. Lapsena Helena lapsena hoivasi veljeään Johannesta ja minkälainen side tästä syntyikään myös seuraavaan sukupolveen, kun Johanneksen poika Tuomas uskoutuu Helenalle.

Vaikka päällimmäistä pintaa teoksessa on erilaisuus, Helenan sokeus ja Tuomaksen homous, käsittelee Kinnunen näitä teemoja niin syvällisesti ja taitavasti, että teos on ennemminkin kuvaus ihmisyydestä ja kaipuusta, ristivedosta omien juurien ja toisaalta haaveiden välillä. 

Teoksessa on paljon sellaista, mistä varmasti moni suomalainen lukija tunnistaa itsensä enemmän tai vähemmän: kesämökit, pääsykokeet, ristiäisilmoitukset, vaniljaeskimot,  mummolan kesäiset sunnuntait tai Baby don't heart me tanssilattialla.

Etenkin Helena päähenkilönä kiehtoo. Jo sokeus on sellaista, mistä harvoin on saanut lukea. Helena on vahva nainen, hän selviää tuon ajan sokeainkoulun raadollisesta pedagogiigasta ja löytää uran musiikin parista ja myös rakkauden. Kinnunen antaa kasvot sille, miten sokea hahmottaa maailmaa. Uskomatonta, miten Helena nauraa itselleen ja esittää tarvittaessa vaikka vajaamielistä. Menee ikään kuin huvin vuoksi siihen muottiin, joka laisilleen helposti asetetaan. Hän sanoo rakastetulleen:

Ole jo hiljaa. Älä imartele minua näkevien kuvilla, sillä en kaipaa niitä.

Helenan elämänkaarta ajatellessani tulee kuitenkin mieleeni tulee vain kliseisiä ilmauksia, kuten että "lyödään lyötyä" tai "elämä iskee päin kasvoja" tai "vedetään matto jalkojen alta". Onneksi Kinnunen ei sorru kliseisiin.

Teoksessa on sopivasti kerroksia, sopivasti kerrontaa ja sopivasti aukkoja. Tämä kirja kosketti minua enemmän kuin Neljäntienristeys, enemmän kuin moni muu viime aikoina lukemani kirja.

Suosittelen!

Muutamia muita kirjabloggareiden arvioita:
Kannesta kanteen
Kirsin kirjanurkka
Leena Lumi
Jokken kirjanurkka
Lukuisa

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY, 2016, 352 (s.)
e-kirja

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Koivukarin Unissasaarnaaja kertoo 13-vuotiaasta Tuulikista, Heinosen perheen herkästä ja sairaalloisesta tyttärestä. Tuulikki kulkee pitkin metsiä ja soita puhuen Mielikille, henkimaailman ystävälleen.

Tuulikille sallitaan tietynlainen erilaisuus, onhan hän niin heikko ja sairas, ettei työntekoa voi ihan samalla tavalla vaatia kuin muilta. Kirjan nimi tulee siitä, että Tuulikki alkaa saada kohtauksia, joissa hänen äänensä muuttuu kirjakieliseksi ja joissa hän alkaa saarnata parannuksenteosta ja maailmanlopusta.

Tätä ihmettä tullaan sitten kylältä katsomaan ja asiat kehittyvät siihen malliin, että kolehtiakin voidaan kerätä kansalta. Tuulikin saarnaaminen menee niin pitkälle, että lähdetään jopa porukalla pohjoisinta Suomea puhuttelemaan. Tässä kuviossa saumansa näkee sitten Sihvonen, saarnamies, jolla ei sitten olekaan niin vilpittömät aikomukset.

Lukijana ärsytti Tuulikin isän avuttomuus etenkin Sihvoseen liittyvässä kuviossa, mutta toisaalta, olihan hänellä omat sotatraumansa, mitkä omalla laillaan muovasivat hänen persoonaansa. Kuitenkin rintamiestalo oli rakennettu, vaikka muuten ei elämästä ollut kovinkaan ahkeraa ja napakkaa otetta.

Ajallisesti tarina sijoittuukin sodanjälkeiseen Suomeen vuoteen 1949, mikä on mielestäni teoksen hyviä puolia. Enpä äkkiä muista tuolta ajalta lukeneeni kaunokirjallista lähihistoriaa. Sodan ajalta tai 1900-luvun alkupuolelta lienee enemmän kirjoitettu. Vakka-Suomi tapahtumapaikkana oli mielenkiintoinen pärekoreineen.

Yksityiskohtana kosketti Tuulikin äidin hampaat: voi mikä riemu, kun mädäntyneet tyngät revittiin pois ja saattoi tekohampaiden myötä taas hymyillä! Tällaista realismia Unissasaarnaajaan onneksi mahtui, oikeastaan aika paljonkin. Mielestäni teos on melko realistinen lähihistoriaan sijoittuva romaani tästä unissasaarnaamis-elementistään huolimatta. Itse saarnat on kirjoitettu uskottavalla uskonnollisella kielellä.

Teosta voi kyllä suositella luettavaksi, vaikka se ehkä onkin paikoin vähän rosoinen. Teemat (uskonnollinen hurmos ja sodanjälkeisessä Suomessa eläminen) kuitenkin kantavat.

Teos on saanut Runeberg-palkinnon.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja
Johnny Kniga, 2015, 332 (s.)