Pika-arvioita

Kirjapinot ovat kasvaneet mutta blogi on ollut hiljainen. Niinpä tässä lyhyttä koontia muutamasta viime aikojen hyvästä kirjasta:

Aki Ollikaisen Nälkävuosi Blogistanian Finlandia 2012 -voittajana ei esittelyjä kaipaa! Viime vuonna kirjasta tuli tietynlainen ähky, kun luin niin paljon arvioita siitä. Mutta nyt olivat pölyt sen verran laskeutuneet, että pystyin ylipäänsä kirjan lukemaan (Katja Ketun Kätilölle kävi samoin: se odottaa vieläkin hyllyssä).

Etukäteismielikuva kirjasta piti hyvin paikkansa, joskin Marjaan kohdistuvan väkivallan määrä oli kuitenkin yllätys. Itselleni mieliinpainuvimmat kohdat olivat Marjan ja Ruunin ystävyys ja kuolema.

Vieläkö on muita historiallisesti keskeisiä ajanjaksoja, jotka odottavat kaunokirjallista tulkintaa? Rutto? Tässä muistinvirkistykseksi hienot lauseet, joita voisi vaikka miten symbolistisesti alkaa tulkita:

Aloitus:  

Hankaimet huutavat kuin lintu.

Lopetus (ennen epilogia):  

Punaviinitahra peittyy valkoisten kiteiden alle, jotka alkavat hitaasti tummua.

Antti Tuurin Kylmien kyytimies (2007, 2011) oli ihan pakko hankkia heti käsiin upean Ikitien jälkeen. Molemmat kertovat Jussi Ketolan elämästä ja luin kirjat väärässä järjestyksessä, mutta ei tuntunut haittaavan.

Kylmien kyytimiehessä Jussi pakotetaan vuoden 1918 sotaan valkoisten puolelle töihin. Itse hän koettaa pysytellä poliittisesti suht neutraalina, vaikka onkin omaksunut sosialismiin vivahtavia vaikutteita. Jussi joutuu kirjaimellisesti kylmien kyytimieheksi eli kuskaamaan ruumiita taistelupaikoilta.

Tuurin lakoninen ja realistinen minä-kertojan tyyli on yksinkertaisuudessaan omituisen onnistunutta. Kirjassa vain kerrotaan Jussin tekemiset ja ajatukset suoraan ilman mitään kielikuvallisia koukeroita. Tässä seuraavassa esimerkissä päästään jo "mitä tapahtui ja mitä sitten tapahtui" -kerronnasta Jussin verbaaliseen irrotteluun:

Kun Hoiskalan lähettämät keuruulaiset tulivat, minulla paloi pellolla iso kokko. Kerroin, että meillä kotona oli tapana polttaa pääsiäiskokko lankalauantaina noitien ja pahojen olentojen karkottamiseksi. Sanoin ymmärtäneeni vasta nyt, minkä herran palvelija Rantanen oli ja päässeeni polttamaan valkeita liian myöhään.

Kovasti on pinnan alla tunnetta. Ja eläinrakkautta kertakaikkiaan sydäntäsärkevästi.


Riina Katajavuoren  Perhehytti (2012) oli siirtymä historiapläjäyksestä arkiseen perhe-elämään. Katajavuori teki minuun vaikutuksen aikanaan teoksellaan Lahjat. Olen myös pitänyt hänen lastenkirjoistaan, kuten Pentti Kanariansaarilla ja Pentti miesten Lapin-reissulla.

Perhehytti on kokoelma kolumneja, jotka ovat ilmestyneet eri lehdissä. No, tämä heti alkuun hieman lässäytti asennettani kirjaa kohtaan, kun tässä ikään kuin kierrätetään vanhaa matskua.

Jutut ovat alaotsikon mukaisesti "havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta". Osa niistä oli parempia kuin toiset. Parhaimmaksi nousivat loppupuolen jutut, joissa Katajavuori tekee havaintoja lasten suhteesta kirjallisuuteen. kun hän on vieraillut mm. päiväkodeissa lukemassa lapsille kirjoja. Olikin hauskaa lukea, miten Pentti miesten Lapin-reissulla vangitsi lapsiryhmän niin, että Pentistä tulee ihka elävä poika.

Yhdessä jutussa pohdittiin, mikä etuoikeus pojille on kuulla isosiskojen vanavedessä tyttökirjaklassikoita:

Tiedän 73-vuotiaan miehen, joka huokailee sitä, miten monilta virheiltä ja väärintulkinnoilta olisi elämässään välttynyt, jos olisi ajoissa tajunnut perehtyä L.M. Montgomerryn Runotyttö-kirjoihin.

Nämä ovat hyviä ilmestyessään kolumnina ja ihan ok-luettavia koottuna yksiin kansiinkin, mutta toivon niin, että Katajavuori vielä romaanin kirjoittaisi!