maanantai 8. syyskuuta 2014

Joyce Carol Oates: Putous


Viime kesänä luin Oatesin Haudankaivajan tyttären ja olin otettu. Hetimiten tämän jälkeen marssin kirjastoon lainaamaan Putouksen. Odotukset olivat korkealla enkä nytkään pettynyt.

Jälleen Oatesin henkilökuvaus on huippuluokkaa, millaisia persoonia hän luokaan! Tarinan alku on dramaattinen, sillä Ariah, papintytär, on juuri mennyt naimisiin, mutta vastavihitty sulho hyppää Niagaran putouksiin. Tuosta noin vaan häitä seuraavana päivänä, kun muutakaan ratkaisua ei ahdistukseensa keksinyt. Kirjailija lainaa alkusanoiksi M. L. Traun balladia vuodelta 1931:


Putousten julma kauneus kutsuu sinua 
 - Antaudu! 

Tästä alkaa Ariahin murhe, mutta hänet pelastaa voimakas Dirk Barnaby. Uuden miehen kanssa Ariah saa lapsia ja elää perheenäitinä, mutta menneisyys jää salaisuudeksi, josta ei puhuta. Niagaran voima kytee taustalla.

Kirjassa on mielenkiintoista Niagaran alueen lähihistorian kuvausta, missä toisaalta turismi ja toisaalta teollistuminen näyttelevät osaansa. Asianajajana Ariahin mies pyrkii riskilläkin tarttumaan näkemiinsä epäkohtiin.

Ariah itse kohtaa kuitenkin uusia järkyttäviä vaiheita elämässään ja etsii omat keinonsa selviytyä. Tietynlainen erakoituminen leimaa häntä ja viimeinen asia minkä hän tekisi olisi nöyrtyminen, heikkouden ja avun tarpeen myöntäminen. Loppua kohden aiemmin Ariahin aikuistuvat lapset saavat oman äänensä esille, mistä jälleen kuoriutuu uudenlaista syvyyttää tarinaan.

Siinä missä Haudankaivajan tyttären Rebecca oli rakastettava, Ariah on lukijalle ennemminkin luotaantyöntävä jääräpää, ei ollenkaan niin ihastuttava. Näin jälkikäteen ajatellessa juuri Ariah on kuitenkin se, mitä kirjasta jää erityisesti mieleen.

Haudankaivajan tytär oli itselleni piirun verran parempi ehkäpä juuri inhimillisestä myötätunnosta Rebeccaa kohtaan, mutta erittäin hyvä tämäkin oli. Oatesin fanitus jatkuu.

Tässä muutama muu arvio: JaanaMariaMari A.Katri.

Ps. Täällä päivitystä siihen, kun viimeksi kyselin lahjavinkkejä 15-vuotiaalle lukijalle.