lauantai 29. syyskuuta 2012

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies

Aila Meriluoto tunnetaan ehkä enemmän runoilijana kuin proosakirjailijana. Tässä romaanissa on kerronnassa myös runollisuutta, sillä välillä kieli etäännyttää tarinasta ja jättää lukijan ihmettelemään, että tapahtuiko tässä todella sitä mitä ajattelin.

Teos on kuitenkin ennen kaikkea romaani suomalaisesta naisesta Elinasta. Elina ja pikkusisko Helinä laitettiin Ruotsin junaan, kun elämä Helsingissä kävi vaaralliseksi pommitusten myötä. Elina pitää pikkusiskosta huolta, mutta lopulta he joutuvat eri koteihin. Pikku hiljaa muistoja Suomesta ei enää ollut, tai jos niitä tuli, Elina "tönäisi ne pois". Suomi oli maa, jota ei enää ollut. Myöhemmin hän palaa Suomeen mutta muuttaa takaisin.

Kirjassa seurataan Elinan elämänkaarta aikuiseksi saakka. Ensimmäisen lapsensa, Matin, hän saa järkyttävän nuorena. Myöhemmin syntyy myös tytär Tarina. Ei Satu eikä Saga vaan Tarina. Tuntoja sotalapsuudesta esitellään, kun tutkija haastattelee aikuista Elinaa - mutta mitäpä se tyttö näistä asioista ymmärsi.  Ruotsissa hän oli suomalainen ja Suomessa ruotsalainen. Oikeastaan oli kai niin että ruotsalaisuus oli pahaa Suomessa ja suomalaisuus Ruotsissa.

Elinassa on voimaa, hän maalaa ja kirjoittaa, tekee käsitöitä, opiskelee. Myöhemmin enemmänkin, sillä Elinasta kehittyy valveutunut vaikuttaja. Italialaiset ja jugoslaavitkin äänestävät häntä. Kirjoittamisessa oli ongelma, ettei aina tiennyt, millä kielellä kirjoittaa.

Suomessa Elina tapaa suomalaisen miehen ja muutenkin Elina katsoi aika onnettoman avioliittonsa ohi muihinkin suhteisiin. Kaksi aggressiivista individualistia, toisella sotilaan traumat, toisella juurettomuuden trauma. Syntyykö niistä mitään, vaikkapa vain jännitys joka provosoi esiin jotain kehityskelpoista? Näin he juttelevat ja nauravat. Huomaamattaan Elina kutsuu itseään suomalaiseksi.

Kannessa on jotain niin 70-lukua. Ehkä se kuvaa kannen tekijän kuvaa Elinasta? Tai ehkä se on kuvaus Elinasta maalaajana - tosin hän piilotti maalauksensa laatikon pohjalle.

Tämä oli pieni suuri kirja. Suosittelen.

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies
Wsoy, 1977, 183 s.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Vaikka kirjan suomennettu nimi muistuttaakin Bond-elokuvaa, se hyppäsi väkisin mukaani kirjastosta. Adichien aiemmat teokset, Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus, ovat nimittäin olleet upeita.

Olen viime aikoina lukenut monta suomalaista kirjaa, jotka ovat kaikki vieläpä sivunneet sota-aikaa, joten Adichien Afrikkaan sijoittuvat teokset ovat olleet ihanan toisenlaisia jo tapahtumapaikkansa vuoksi.

Kliseisesti: kirjallisuus avartaa käsitystä maailmasta. Nigerian igbo-heimo on tullut jonkin verran tutuksi, tai ainakin edes tiedän sen olemassaolosta Adichien teosten myötä. Nigeria ei ole vain Nigeria vaan erilaisia ihmisiä. Erilaisia ruokia ja makuja, erilaista sota- ja uskontohistoriaa. Esimerkiksi amerikkalaistyylinen jauhossa leivitetty kanahan ei ole alkuunkaan niin maukasta kuin nahkojen kanssa keitetty.

Tämä on teos on novellikokoelma ja osa niistä on aiemmin julkaistu eri lehdissä. Takakannen mukaan on kyse "pakahduttavista ja värikylläisistä tarinoista". Onko niin, että novellikokoelmaksi nimittäminen olisi vähemmän myyvää?

Novellit (tai tarinat) vievät paitsi nykypäivän Nigeriaan myös Amerikkaan. Niissä käsitellään jonottamista Yhdysvaltain lähestöön viisuminhakua varten, sopeutumista tai sopeutumattomuutta uuteen kulttuuriin Usassa ja vaikeuksia poliittisesti levottomassa Nigeriassa. Ihmiskohtaloissa sivutaan siirtolaisuuden lisäksi muun muassa veljeskateutta, rakkautta samaan sukupuoleen ja lapsen menetystä. Pääosassa tuntuu enimmäkseen olevan nigerialainen nainen. Ihmiskuvaukset ovat loistavia ja jokaiselle tarinalle toivoo jatkoa.

Jälkikäteen ajatellen mieliinpainuvin oli Härkäpäinen historioitsija, jossa sukelletaan historiasta nykypäivään erään suvun naisten myötä. Nykypolven edustaja Grace vaihtaa lopulta nimensä virallisesti Afamefunaksi. Tässä kiteytyy yksi teoksen kantava teema: omat juuret.

Tässä stereotypioita aftikkalaisista kirjan henkilöiden suulla:

Te kenialaiset olette liian nöyriä! Te nigerialaiset olette liian aggressiivisia! Teillä tansanialaisilla ei ole mitään käsitystä muodista! Te senegalilaiset olette liiaksi ranskalaisten aivopesemiä!

Adichie on erittäin hyvä kertoja. Teoksen ainoa "vika" onkin, että tarinat loppuvat liian aikaisin. Ahmin kirjan läpi mutta se ansaitsisi toisen lukukierroksen, ajattelevamman.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
Otava, 2011, 265 (s.)
Suom. Sari Karhulahti
Alkuperäinen teos The Thing Around Your Neck (2009)

lauantai 22. syyskuuta 2012

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Olen lukenut putkeen neljä Variksen teosta - kun pääsee hyvän kirjailijan makuun, ei yleensä malta lopettaa. En myöskään voi välttää vertaamista Sirpa Kähköseen, jonka teokset samaan tapaan ovat pyörineet mielessä.

Aiemmin kirjoitin Variksen teoksista Irma ja Vaimoni. Kolmas lukemani, Rakas, kertoo Iiriksestä, jonka kohtalona oli vanhempien kuolema nuorena ja joutuminen kasvattityttäreksi tädilleen. Tädin kanssa välit olivat huonot ja kirjassa Iiris eläkeikään tultuaan ikään kuin etsii itseään suhteessa kasvattitätiinsä sekä kahteen mieheen, aviopuolisoonsa ja nuoruudenrakkauteensa. Tämäkin kirja oli aika hyvä, mutta minun makuuni loppua kohden vähän pitkäveteinen.

Neljäntenä luin Maan päällä paikka yksi on ja jo kirjan alkuvaiheilla alkoi tuntua, että tässä on näistä Variksen kirjoista se helmi. Hänelle näyttää olevan tyypillistä kuljettelu erilaisilla aikatasoilla. Tässäkin lähdetään siitä, että Ulla tulee vanhempana lapsuudenkotinsa raunioille, josta purkautuvat muistot. Ne tulevat "hyökynä", kun Ulla kulkee talossa. Hän miettii kasvien paikkaa, muistelee radiota (Asa) ja sen ohjelmia Markus-sedästä lähtien. Yksityiskohtia vilisee, on radion nappuloita, tauluja, hajuja... Ehkä Varis ammentaa omista lapsuusmuistoistaan?

Kirjassa kerrotaan äidin ja isän tarinaa sekä Ullan lapsuudesta sota-aikana. Kuten Sirpa Kähkösen kirjoissa, sota tapahtuu kotirintamalla ja sitä muisteltiin arkielämän kautta: miten verhoista tehtiin juhlapukuja, juotiin korviketta tai käytettiin paperikenkiä. Isä kertaa sotaansa lukemalla Tuntematonta sotilasta eikä oikeastaan muuta luekaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, että kiltillä Eliaksella on sotilaskivääri piilotettuna talossa.

Ulla kokee olevansa perheessään syrjitty ja äitiä tuntuu muun muassa ärsyttävän hänen naiseksi kasvamisensa. Äidin ja isän kuolemasta pyöritellään syyllisyyskysymystä. Ison osan saa lopussa äidin sairauden ja kärsimyksen sekä lopulta kuoleman kuvaus, joka on hyvin realistisen oloinen:

Se kestää ja kestää, kuoleminen, vahvasydämisen naisen kuoleminen, kuoleman synnyttäminen.

En malta olla vertaamatta Sirpa Kähkösen tyyliin. Variksen naiskuvat, kuten Ulla ja Iiris, ovat jotenkin tylympiä ja sulkeutuneempia, elämänkolhimia ja ahdistuneita, joita esimerkiksi koulunkäynti nuorempana ei kiinnostanut. Teoksissa he peilaavat elämäänsä taaksepäin. Kähkösen Anna puolestaan herättää lähinnä sympatiaa ja hän on jotenkin lämpimämmän oloinen. Lukijalle kuin ystävä. Variksen kieli ja kuvaus on lähes dokumentaarista ja yksityiskohtaista historiankuvausta, kun Kähkösen kerronta on pehmeän soljuvaa.

Piirre, josta en Variksen teoksissa pidä, on unikuvaukset. Ehkä olen niin realismin ystävä, että unikohtaukset lähinnä haukotuttavat ja pompin niiden yli.

Tässä täysin subjektiivinen paremmuusjärjestykseni lukemilleni Variksen kirjoille:
1. Maan päällä paikka yksi on
2. Irma
3. Vaimoni
4. Rakas.

Tuula-Liina Varis: Rakas
Wsoy, 2002, 358 (s.)
Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on
Wsoy, 1999, 372 (s.)

perjantai 14. syyskuuta 2012

Tuula-Liina Varis: Vaimoni

Mies häpeää lihavaa vaimoaan niin paljon, että jopa sepittää tälle fiktiivisen identiteetin salatakseen vaimon todellisen tilan. Mutta miten pitkään Pippa jaksaa tätä rakkaudettomuutta?

Tässä lähtökohta romaanille, joka toisaalta pitää otteessaan ja toisaalta jättää hämmentyneeseen olotilaan. Ei oikein ota selvää, onko teos lintu vai kala. Toisaalta tämä voi olla hyväkin asia, sillä eipä ainakaan voi ennalta arvata juonen kulkua.

Sympatiat on kyllä vaimon, Pipan puolella, vaikka kerronta tapahtuu Peten äänellä. Pippa on lapsen menetyksen surussaan syönyt itsensä todella lihavaksi ja sulkeutuu. Hän kuitenkin jonkinlaisen sanattoman sopimuksen myötä hoitaa kodin täydellisesti, siivoukset, ruoat ja muut, vaikka Petellä on kaikessa itsekkyydessään suhde toiseen naiseen.

Mies, Pete, on toimittaja iltapäivälehdistössä. Varis kirjoittaa uskottavasti raadollisen iltapäivälehdistön toiminnasta ja se onkin yksi kirjan mielenkiintoisin puoli. Uskottavaa on myös kerronta miehen näkökulmasta ja äänellä. Kuva Pipasta jää hänen kerrontansa varaan, mutta Petessäkin tapahtuu erinäisten käänteiden myötä sisäistä liikettä ja ajastusten virtaa.

Osa sisällöstä menee mielestäni överiksi - mutta en osaa rankkojen teemojen vuoksi tätä satiirinakaan lukea, vaikka sellaiseksi kirjaa takakansitekstissä luonnehditaan. Aivan kirjan loppu on hyvä ja antaa koko tarinalle psykologisia ulottuvuuksia.

Surffailin jälkikäteen tietoa kirjasta ja selvisi, että se on saanut Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon 2005. No joo, en tätä kyllä alkuunkaan dekkarina lukenut enkä siksi käsittänyt, mutta toisaalta, jos  teosta ajattelee dekkarin genren rajojen venyttäjänä, niin moni juonen käänne on helpommin hyväksyttävissä.

Lause: Miten ihminen voi lihoa otsasta, se  on käsittämätöntä.

Myös Kirjainten virran Hanna koki, että teos ei ollut ihan hänen makuunsa. Aletheia piti teoksesta enemmän.

Tuula-Liina Varis: Vaimoni
Wsoy, 2004, 357 (s.)

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Pentti Huovinen: Heippa - täällä bakteeri!

Tiesittekö, että lapset rakastavat satujen lisäksi tietokirjoja? Tämä lasten tietokirja tuli meille FinIP-rokotetutkimuksen kotikäynnin kylkiäisenä. En ota tässä kantaa itse tutkimukseen, mutta pisteet THL:lle hyvästä palkkiovalinnasta!

Kuvituksen vuoksi kirja sopii aika pienillekin, esimerkiksi meillä kohta 3 v. katselee kuvia muiden mukana, isommat tietysti jo voivat seurata tekstiäkin. Ja kouluikäiset varmasti lukevat ja tutkivat kirjaa mielellään itsekseenkin.

Kirja on monipuolinen kuvaus bakteerien maailmasta. Siinä käsitellään bakteereja ja niiden tutkimusta sekä erilaisia arkielämän ulottuvuuksia, joihin bakteerit liittyvät, kuten hygienia, luonto, sairaudet. On ohjetta käsienpesuun ja perustietoa sairauksista, korvatulehduksesta, päätäistä ja punkeista, koiran ja kissan puremista.

Ei liene vaikea arvata, mikä on lasten mielestä mielenkiintoisinta...? Oksennus ja ripuliaukeama. Suolen toiminta. Talojen viemärijärjestelmä. Kyllä on hauska illasta toiseen pohtia, että minne se kakka pöntöstä menee. Mutta asiaa, asiaa kirjoittaa Huovinen.

Kuvitus on havainnollista, mutta ei mielestäni erityisen erityistä. Mukana kulkee piirroshahmo Sulevi, joka esittelee lukijalle näitä asioita - tällainen mielikuvitushahmon käyttö taitaa olla aika tyypillistä monissa alakoulun oppikirjoissakin.

Tämän postauksen myötä minulle selvisi, että teos on myös palkittu: tekijät ovat saaneet opetusministeriön vuoden 2008 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon (10 000 euroa). Ja onpa myös Suomen tietokirjailijat ry on palkinnut Pentti Huovisen 12 000 euron suuruisella Warelius-palkinnolla. 

Hienoa, että tieteen popularisointia lapsille palkitaan. Katso tiedote Suomen tietokirjailijat ry:n sivuilta

Olisi kiinnostavaa tietää, mitä tietokirjoja olet itse lapsena lukenut, mikä on jäänyt mieleen? Minulle ehdottamasti erilaiset eläinkirjat. Mummolan kirjahyllyssä oli vanhan ajan tietokirjasarja, jossa oli tuhruisia mustavalkokuvia Afrikan eläimistä ja niitä tuijottelin ja tutkin vuodesta toiseen. Leijonakuvassa oli salamavalosilmät...

Pentti Huovinen: Heippa - täällä bakteeri!
Kuvittanut Irmeli Matilainen
WSOY 2007, 3. painos 2009, 64 s.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Lapsen eristämisen kauheus

Susan Curtiss: Genie "Wild Child"
Tieteellinen tutkielma lapsen eristämisen seurauksista

Tämä repalekansinen kirja on kiertänyt hyllyyni tuttavan kautta ja lojunut siellä vuosia. Enpä arvannut, mitä tuo kirja piti sisällään. On selvää, että vuonna 1977 kirjoitettu tieteellinen teos on auttamatta vanha, paitsi jos kyseessä alan klassikko. Genie ei ehkä ole varsinainen klassikko, mutta esittelee tieteelliseltä kannalta mieleenkiintoisen tapauksen. Tämä kuulostaa täydellisen lattealta, sillä ensisijaisesti teos on (jälleen!) järkyttävä todistus lapsen pahoinpitelystä.

Mistä on kyse?
Psykologispainotteinen tutkielma kertoo tytöstä, Geniestä, jota kohdeltiin kaltoin: käytännössä hänet eristettiin erilliseen huoneeseen perheessään. Genie eli eristyksissä 13-vuotiaaksi, kunnes hänet löydettiin vuonna 1970. Tieteelliseltä kannalta teos käsittelee muun muassa sitä, miten eristyksissä eläminen vaikuttaa kognitiiviseen kehitykseen. Millaisia mahdollisuuksia on esimerkiksi kielen kehitykseen, jos kieltä ei ole lapsena kuullut?

Genien perhe ja tausta
Perheen äiti teki kohtalokkaan virheen avioitumalla miehen kanssa, joka osoittautui väkivaltaiseksi. Kaksi ensimmäistä lasta kuoli sairauksiin, kolmannella oli kehityksellisiä ongelmia, kunnes pääsi isoäidin hoiviin. Genie oli neljäs lapsi. Aivan vauvaiästä ei tiedetä paljoakaan, mutta tiedossa on, että isä ei pitänyt lapsesta ja esti äitiäkin hoivaamasta liikoja. Kun Genie oli noin puolitoistavuotias, isänäiti kuoli auto-onnettomuudessa ja tällä tapahtumalla oli arvaamattomat seuraukset isän psyykelle: hän nimittäin muutti perheensä äitinsä taloon ja eristi heidät ulkomaailmalta.

Genien elämä eristyksissä 
Alkuaikoina Genie ilmeisesti vielä silloin tällöin päästettiin käymään pihalla, mutta kohtalona oli vankila pienessä makuuhuoneessa: Genie sidottiin pottaan ja jätettiin siihen. Hän pystyi heiluttamaan vain käsiä ja jalkoja jonkin verran. Jos hänet irrotettiin tästä sidonnasta, hänet sidottiin toisella tapaa erityiseen makuupussiin, joka oli käytännössä pakkopaita, ja laitettiin sänkyyn, joten edelleen hän ei voinut liikkua. Ilmeisesti sidonnan tarkoituksena on se, ettei lapsi pääse millään tavoin häiritsemään. Vaikka toisaalta, sidontaanhan voi vaikka tukehtua ja kuolla. Itse asiassa tuntuu ihmeeltä, että Genie selviytyi elossa.

Eikä hänelle puhuttu, ei ollut mitään virikkeitä, eikä varsinkaan hellyyttä ja hoivaa. Vain loputonta paikoillaan oloa vuodesta toiseen. Genielle ruokittiin vauvanruokaa nopeasti työntämällä ruokaa suuhun. Isä ärsyyntyi melusta, joten talossa oli hiljaista. Jos Genie yritti herättää huomiota pitämällä ääntä, seurauksena oli pahoinpitely. Isän hulluudesta kertonee se, että kun isä oli tekemisissä Genien kanssa, hän käyttäytyi kuin villi koira eli esimerkiksi haukkui.

Vapauteen 
Lopulta Genien ollessa oli 13,5-vuotias hänen äitinsä onnistui suostuttelemaan miehensä soittamaan äidinäidille, jonka avulla Genie ja äitinsä pääsivät pakenemaan. Äidinäidin myötä perheen tilanne tajuttiin ja Genie pääsi hoitoon. Vanhempia vastaan nostettiin syyte ja oikeudenkäyntipäivänä isä teki itsemurhan. Hän jätti jälkeensä viestin: "The world will never undestand". Eipä niin.

Väistämättä tulee kysyneeksi, miksi äiti ei aiemmin tehnyt mitään. Se on ehkä ymmärrettävissä siitä, että myös häntä pahoinpideltiin ja kiellettiin kuoleman uhalla ottamasta yhteyttä omiin vanhempiinsa. Kaiken lisäksi hän sokeutui, mikä hankaloitti osaltaan elämää.

Mutta miltä Genien elämä tämän vapautumisen jälkeen näytti? Hän ei esimerkiksi reagoinut lämpötilanvaihteluihin, ei osannut pureskella ruokaa, ei pystynyt seisomaan suorassa; kävelemään hän pystyi vain vaivalloisesti.  Ravinnon puutteesta johtuen hän oli tietenkin laiha. Sylkyä erittyi, kun pureskelu ja nieleminen ei ollut kehittynyt. Luonnollisestikaan hänellä ei ollut minkäänlaisia sosiaalisia taitoja eikä hän päästänyt ääniä, ei siis osannut puhua, mutta tuntui ymmärtävän muutamia sanoja. Curtissin mukaan hän kuitenkin osoitti uteliaisuutta ja otti katsekontaktia.

Curtissin osuus tutkijana
Curtiss itse tutkijana tapasi Genien, kun hän oli 14-vuotias. Hän kuvailee Genietä erikoisella tavalla kauniiksi kaikesta huolimatta. Kaikki ei ollut kuitenkaan kaunista, sillä käytös oli niin poikkeavaa, Genie esimerkiksi sylki. Pikku hiljaa hän kuitenkin alkoi kehittyä ja omaksui kieltä, joskaan ei täydellisesti, mikä lienee odotuksenmukaista siinä iässä. Kielestä on kirjassa runsaasti esimerkkejä. Hän saattoi käyttää esimerkiksi fraaseja kuten like beach, like floor, like ring, like pinky, tosin harvoin merkitykseltään oikeassa kohtaa. Kuitenkin hän edistyi ja pystyi muun muassa kertomaan menneisyydestä, esim. Father hit Genie big stick.

Kirjan alkupuoli kertoo taustat Genien elämästä, mutta suurin osa kirjasta on psykolingvistisiä ja neuropsykologisia analyysejä testeistä, joita Genielle tehtiin kuntoutuksessa. Niitä leimaa esimerkiksi se, että Genien toiminnot 14-vuotiaana saattoivat muistuttaa joiltain osin 2-vuotiaan kehitystä, joiltain osin 5-vuotiaan ja jopa 12-vuotiaan. Lukiessa tulee väistämättä mieleen etiikka: eihän Genieltä itseltään kysytty, haluaako hän tieteen koe-eläimeksi.

Kirja päättyy johtopäätöksiin kognitiivisen kehityksen kannalta, mutta käytännössä vain selailen tätä laajaa tutkimusosuutta. Elämänkertamaisempi kirja Geniestä olisi Russ Rymerin teos vuodelta 1994: Genie, a Scientific Tragedy. 

Mitä Genielle tapahtui kirjan jälkeen?
Selailen netistä tietoa Geniestä - miten hänelle lopulta kävi? Wikipedian mukaan vuonna 1974 Genien kuntoutukseen ja tieteelliseen tutkimukseen tarkoitettua rahoitusta ei enää jatkettu. Seurauksena oli, että hän joutui useaan eri sijaiskotiin, sillä äiti ei pärjännyt hänen kanssaan. Ei voi kuin ihmetellä hänen kovaa kohtaloaan, sillä jos tiedot pitävät paikkansa, Genie joutui uudelleen pahoinpidellyksi ja hänen kehityksensä taantui.

Juttu abcnewsin sivuilla avaa Genien tutkimuksiin liittyviä sotkuja ja eri tahojen välisiä ristiriitoja. Esimerkiksi Curtissilta tutkijana evättiin jossain kohtaa Genien tapaaminen. Hän on jutun mukaan yrittänyt saada yhteyttä Genieen, mutta Genie (nyt yli viisikymppisenä) elää jossakin yksityisessä hoivakodissa. Toivottavasti rauhassa.

Susan Curtiss: Genie. A Psycholinguistic Study of a Modern-Day "Wild Child"
1977, New York: Academic Press 283 (s.)