Antti Hyry: Alakoulu

En ollut juurikaan kiinnittänyt aiemmin huomiota Hyryyn, mutta kiinnostuin hänen teoksistaan luettuani Jokken arviot Aitasta ja Finlandiapalkitusta Uunista sekä Unnin arvion teoksesta Maatuuli. Alakoulu on Hyryn aiempaa tuotantoa vuodelta 1965. Se on siis ensimmäinen tutustumiseni Hyryyn.

Aiempien arvioiden pohjalta osasin odottaa kerrontaa arkielämästä, yksityiskohtia, pohjoisen Suomen kuvausta ja jonkinlaista uskonnollista pohjavirettä. Kaikki nämä toteutuivat tässäkin. Jossakin Peräpohjolassa eletään, kun käydään mm. Kemissä.

Alakoulu on kirjoitettu ekaluokalle menevän Paulin näkökulmasta ja jo alkulauseet luovat pohjan koko kirjalle ja sen tyylille: Söin aamulla pöydän luona jauhopuuroa ja ryypin maitoa. Pieni poika havannoi maailmaa ja ihmettelee. Pitkään kuvittelin teoksen sijoittuvan ilmestymisaikansa vuoksi 1950-60-luvuille, mutta ihan lopussa selviää, että eletäänkin sota-aikaa, mikä ei mitenkään näy kirjassa, sillä elämä täyttyy vanhan maalaisyhteisön touhuista, kalastuksesta ja koulusta. Juhlat ja loma-ajat rytmittävät ajankulua. Koulukin jää kuitenkin lopulta melko vähäiseen rooliin, mutta on hauskaa lukea esimerkkejä opetuskeskusteluista: opettaja kysyy, oppilas vastaa. Pauli ihannoi opettajaa. Nostalgista on koulun kuusijuhlan kuvaus joulukuvaelmineen ja virsineen: Kun lauletaan Enkeli taivaan, tuntui kuin luokassa ei ole kattoa ollenkaan vaan lämmintä ja valoisaa!

Alun pitkä kuvaus poikien kalastuksesta on jopa pitkäveteistä luettavaa. Hyryn tyyli tuntuu alkuun töksähtelevän toteavalta. Kirjan juju on kuitenkin minä-kerronta pienen pojan ajatuksista, ja lapsenomainen tapa tutkailla maailmaa vetää mukaansa: Miten tuntuu, että on jo liian iso menemään pimeän pelko pakoon isän viereen yöllä, miten silmissä näkyy tähtiä, kun niitä painaa, miten on kummallista, että aikuiset saavat mennä naimisiin eikä se ole syntikään. Tarinassa on muutama yllättävä poikkeama, eräänlaisia fantasiamaisia kerronnan kohtia, esimerkiksi miten kuusenkaatoreissulla mies sukeltaa kuuseen sisään ja näkee maailmaa ihan eri näkökulmasta. Tämä kuvastaa juuri Hyryn taitoa tehdä tarkkoja havaintoja maailmasta, ottaa tarkkailijan näkökulma ja huomata merkityksellisyyttä jossakin arkisessa asiassa.

Melko usein Pauli rukoilee, että pääsisi taivaaseen. Uskonnollisuus tulee paljon esille ja se on mielestäni selvästi lestadiolaista: käydään seuroissa ja Paulia jännittää, tulevatko tädit taas kysymään Oletko Jumalan lapsi?, sanotaan Jumalan terve ja Saarnaatteko minulle anteeksi. Näkökulma on myös hyvin kategorinen, sillä uskovainen joko ollaan tai ei olla.

Kirjaa toimii lähes kulttuurihistoriallisena dokumenttina ja ajankuvauksena. Lukisinko Hyryä tämän perusteella lisää? Kyllä lukisin. Olisikohan myöhemmissä teoksissa tyyli tästä kuitenkin vielä kehittynyt.

Koetin miettiä kohtaa, joka kuvaisi Hyryn tyyliä. Sen sijaan, että kirjoittaisi Aune otti puuroa, Hyry toteaa Aune otti puuroa eikä saanut sitä putoamaan lusikasta.

Hyry, Antti: Alakoulu
Otava, 1973 (ensimmäinen painos 1965)
252 s.

Asmo Alho ja Mika Waltari: Kieku ja Kaiku

Olen aikoinaan pelastanut tämän sarjakuvaklassikon mummolan kirjahyllystä. Kiekua ja Kaikua nyt uudestaan vuosikymmenten jälkeen lukiessani huomaan tuntevani häivähdyksiä lapsuuden lukukokemuksista. Muistan mummolan tunnelmat ja näiden sarjakuvien ihmettelyn.

Hassujen kananpoikien ja possun kommellukset on puettu runomuotoon ja joka ikinen säe on riimitelty. Riimittelijänä itse Mika Waltari – yksi lempikirjailijoistani! Wikipedian mukaan V. A. Koskenniemi on kertonut lukevansa Kiekua ja Kaikua vain nähdäkseen, kuinka paljon kolmitavuisia loppusointuja Waltari pystyy keksimään. Huomaa, että riimit ovat todellakin kolmetavuisia sanamuotoja yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, esim. aina vain – painavain. Ja juuri tämä on nykypäivänkin aikuislukijalle kiintoisaa. Tässä muutama esimerkki:

Pihasta ei kuulu melua.
Kummallista vitkastelua!

Aivastaen patsas halkeaa,
karistellen kuorta valkeaa.

Silloin tällöin on säkeenylityksiä:

Helppo itsensä on sotkea

lumeen, kun on selkä notkea.

Sarjakuvat on mustavalkoisia, kukin tarina yhden sivun mittainen. Tekstit eivät ole puhekuplissa vaan säkeenä kuvan alla, mikä poikkeaa suuresti nykypäivän sarjakuvasta.

Itse tarinat ovat naiiveja ja opettavaisia, mistä kertovat jo otsikot: Kaiku halveksii suksivoidetta, Possut yrittävät livistää lattianpesusta, Tepsivä kulovaroitus. Aiheet liittyvät kotitöihin ja ulkoiluun eli ns. tavalliseen arkielämään. Juonen kannalta kiinnitin huomiota Kuvaruudun uudet ihmeet – sarjakuvaan, jossa realismia rikotaan ja possu hyppää mukaan television seikkailuun: Käsketty on osallistumaan, Possu ei voi jäädä istumaan.

Mirja Huuhka sanoo albumin alkusanoissa, että Kieku ja Kaiku ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1933 Otavan Oma koti -lehdessä, joka seuraavana vuonna yhdistettiin Kotilieteen (Yhtyneet kuvalehdet Oy). Waltari toimi riimittelijänä vuosina 1934 - 1975. Lukemani teos on kokoomateos 1960 - 1970-luvuilla ilmestyneistä sarjoista. Hauskaa on pedagoginen virittely: albumia kehutaan erinomaiseksi virikekirjaksi, josta saa värikynillä iloisen värikuvasarjan tai aiheita pikku näytelmiin! Enteilläänkö tässä siis puuhakirjojen tuloa?  Mutta mitäpä itse taiteilija olisi tästä väritysideasta tuumannut?

Tämä on riimittelyn kulta-aitta, mutta opettavaisuudessaan hellyyttävän vanhanaikainen.

Asmo Aho ja Mika Waltari: Kieku ja Kaiku

Kotilieden sarjakuvakirja, 1979, toinen painos, 96 s.

***
Lisäys 10.5.2012. Eräänä iltana monta viikkoa kirjan lukemisen jälkeen tytär 7 v. kysyi "Äiti, missä se hauska Kieku ja Kaiku -kirja on?" ja lueskeli sitä sitten itsekseen jonkin aikaa, eli kyllä, uppoaa myös lapsiin.

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Yhdistän mielessäni Eve Hietamiehen (s. 1964) ja Anna-Leena Härkösen (s. 1965) saman sukupolven kirjailijoiksi, joilla on varma, oma tyylinsä. Molemmat ovat myös käsitelleet ilmeisen omakohtaisia ja vaikeita teemoja liittyen mm. lapsettomuuteen (Hietamies: Puolinainen) ja synnytysmasennukseen (Härkönen: Heikosti positiivinen). Hietamiehen Tarhapäivä on jatkoa yksinhuoltajaisän Antti Pasasen ja hänen poikansa Paavon tarinalle teoksesta Yösyöttö. Ja hyvä jatko onkin. Hietamies rakentaa tarinavetoisen kirjan, jossa tuikkii huumori elämän traagisuuden lomassa.

Punaisena lankana on yksihuoltajaisän sopeutuminen lapsiperheen arkeen: mitä pakataan tarhareppuun, miten hoidetaan täit pois tai  - kun perheeseen saapuu tyttö - miten letitetään, miten jaksetaan päivästä toiseen rutiineja, miten järjestetään yllättävät lastenhoitotarpeet, kun perustukiverkkoa ei ole. Onneksi on naapuri, onneksi on työkaveri, onneksi on jokunen ystävä. Antin ex-vaimolla (Paavon äidillä) on vaikeaa ja Antti joutuu hoitamaan jossain määrin myös häntä. Kaiken Antti tekee omalla, miehekkäällä tyylillään kursailematta, epätäydellisenä, välillä väsyneenä. Pieni Terttu mullistaa Antin ja Paavon elämän tyttömäisillä härpäkkeillään, suurisilmäisillä leluillaan ja kimallevaatteillaan. Tyttö-poika -stereotypia toimii, sillä lapset ovat kuitenkin omia viehättäviä persooniaan.

Jo Yösyötössä Hietamies kuvaili hauskasti ja todentuntuisesti hiekkalaatikkorinkiä eli kotiäitien kokoontumisia puistoon lasten kanssa. Siinä sivussa Antti oppii naisten juttuja kuukupeista lähtien. Tästä asetelmasta Hietamies kehittää hauskoja yksityiskohtia; siis mitä ne sheivausgeelit ja Venukset ovatkaan?

Nyky-yhteiskunnan lapsiperhekuvauksena teos punoutuu uskottavasti koti-tarha-neuvola-puisto-kauppa -ulottuvuuksiin. Monet yksityiskohdat tuotemerkeistä lähtien ovat ajan kuvauksia, joita 2000-luvun lapset lukenevat 30 vuoden päästä nostalgisina kuvauksina lapsuudestaan (Hello Kitty, Bakugan, Hoplop, Brätzit...)

Lasten dialogi ja kommentit ovat luontevan oloisia, etenkin Paavon puheet. Jotkut Tertun pikkuvanhat jutut ovat 5-vuotiaalle... hmm... todella pikkuvanhoja. Ehkäpä pieni liioittelu sallitaan, sillä myös jotkut sivuhenkilöt ovat jopa karikatyyrisiä hahmoja, kuten työkaveri Peippo, Paavon persoonallinen kummisetä, tai Pihla-Puolukka, luontaistuoteäiti. Huumorikohdissa en kokenut myötähäpeää vaan päinvastoin, sain monet hyvät naurut. Lopussa liikutuin. Antti ja Paavo Pasasen tarina ansaitsi tämän jatkokirjan. Hyvä Eve!

Lauseena Tertun 5 v. hyvän yön toivotus leluilleen: Hyvää yötä Anastasia, hyvää yötä Mimi, hyvää yötä viimeinen mammutti, hyvää yötä Alfonso, hyvää yötä Ani, hyvää yötä Dilja, hyvää yötä Pegasos, hyvää yötä yksisarvinen, hyvää yötä Marie, hyvää yötä Mirri, hyvää yötä Silver, hyvää yötä Puppe...

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Otava, 2012, 447 s.

***
Pyrin kirjoittamaan omat tuntemukset kirjasta ja olemaan vilkuilematta toisten kommentteja etukäteen, joskin tiesin, että yleensä ottaen kirjasta on pidetty. Riina Nokso-Koivisto kirjoittaa kirja-arviossa myös kriittisiä näkökohtia, esim. että teoksessa on liikaa yksityiskohtia. Rohkenen olla eri mieltä: osaltaan juuri tarkka arjen kuvaus ja yksityiskohdat tekivät siitä herkullista luettavaa - vai olenkohan vain sopivasti kohderyhmää? Kirjasta kuitenkin pitivät myös ainakin Amma, Järjellä ja tunteella, Norkku ja Annika.

Toni Morrison: Tervanukke

Olin innoissani, kun kirjastossa törmäsin tähän teokseen vuodelta 1981, sillä Morrisonin teokset liittyen Amerikan orjuushistoriaan ovat olleet vaikuttavia. Mutta voi, kirja alkaa laimeasti, ajatukset harhailevat ja huomaan tuijottavani takakannen kuvaa kirjailijasta, joka on todella karismaattisen oloinen nainen. Joskus laadukas kirja saattaa viedä hetken, että siihen pääsee sisälle, ajattelen ja jatkan. Olo on hämmentynyt. Kirjassa Karibianmeren saarella asuu eläköitynyt karkkitehtaan omistaja Valerian kera nuoremman vaimonsa Margaretin sekä palvelijapariskunnan Sidneyn ja Ondinen. Alkupuoli tuntuukin rakentuvan pariskunnan keskustelun varaan, enkä saa siitä otetta. Ovatko dialogit liian pitkiä? Lukijana en pääse sisälle tarinaan, sillä tarinaa ei tunnu olevan. Paljon puhutaan pariskunnan pojasta Michaelista, joka ei kuitenkaan koskaan saavu paikalle. Jotakin salaisuutta tuntuu talossa olevan.

Noin puolessa välissä kirjaa alkaa mallina työskennelleen Jadinen (Ondinen veljentytär) sekä yllättäen paikalle saapuneen karkurin, Sonin rakkaustarina. Vasta tästä alkaa tarina ja kirjaan tule vetoa, kun mm. käydään Sonin kotikaupungissa, joka vanhoillisuudessaan on Jadinelle kauhistus. Loppu jää kuitenkin vielä monitulkintaiseksi, enkä jaksa pohdiskella sen merkityksiä pidemmälle.

Irrallisena yksityiskohtana en malta olla sanomatta, että tuntuu päälleliimatulta intertekstuaalisuudelta, kun Valerian sanoo Jadinelle: "Saint-Exupéry. Lue se joskus. Äläkä kiinnitä huomiota mitä siinä sanotaan, vaan mitä siinä tarkoitetaan".

Tässäkin kirjassa Morrison käsittelee rotu-teemaa. Jäin miettimään, kuinka todenperäisiä ovat viittaukset mustien taiteeseen Jadinen kautta: "Hänen kasvoillaan paloivat vieläkin pienet häpeän tulitikut, kun hän ajatteli niitä mustan taiteen näyttelyjä, joita pystytettiin pari kolme kertaa vuodessa Valloissa". Vielä viitataan Euroopan mustiin taiteilijoihin, joista yksi on poikkeus: "- - muuan amerikkalainen musta, jonka työt kohosivat rikkaruohojen yläpuolelle kuin mammuttipetäjä". Jos nämä ovat kannanottoja reaalimaailman taidepiireihin, kehen viitataan, mikä kirjailijan tarkoitus on?

Myös Sallasta kirja tuntui käynnistyvän jähmeästi. Älä silti vierasta Morrisonin kirjoja, mutta aloita vaikka esikoisromaanista Sinisimmät silmät. Hän todellakin on loistava kirjailija, vaikkakaan juuri tämä teos ei minulle auennut.

Lause: Son halusi tehdä kaiken aikanaan - Jadine halusi tehdä kaiken ajallaan.

Toni Morrison: Tervanukke

Tammi, Keltainen kirjasto, 1981, 3. painos

341 s.

Archie Blackwell: Dinomaailma

Eihän tämän näin pitänyt mennä. Seuraavaksi piti kirjoittaa Morrisonin Tervanukesta tai vähintäänkin jostakin proosasta. Huomasin kuitenkin istuvani sohvallani lukemassa tätä pojan (5 v.) dinokirjaa. Lapsi alkoi jo epäillä, että "äiti, ostitko sä sen siksi, kun se oli susta kiinnostava?". Kyseessä on siis lasten tietokirja, jonka kansi on aika pelottava ja muutenkin ensisilmäyksellä yleisilme on synkeä. Itse kirja on kansikuvaansa parempi. Minua kirjassa alkoi kiinnostaa kehystarina, jossa kerrotaan, että kirjoittajan isoisoisä Edward Blackwell on 1800-luvulla etsinyt dinosaurusten fossiileja, mutta sittemmin paennut mielisairaalasta ja kadonnut. Hänestä ei sen koommin suvussa puhuttu. Archie Blackwell kuitenkin löytää kirjeitä ja selviää, että sairaskertomusten mukaan Edward oli todella uskonut elävänsä dinosaurusten aikana.

Kirjassa on muutamia päiväkirjamerkintöjä Edwardilta; niitä saisi olla enemmänkin näin aikuislukijan kannalta. On vaikea sanoa, kuinka todenperäisiä ja editoituja ne ovat, mutta Edwardin tarinasta saisi romaanin!

Kirja on kuitenkin ensisijaisesti tietokirja, jossa käydään läpi mm. dinosaurusten anatomiaa ja elinkaarta. Hyvää on se, ettei keskitytä vain kuvailemaan eri dinosauruslajeja vaan esitellään mm. paleontologien työtä ja fossiilien muodostumista. Tekstiä ei ole kovin paljon ja painopiste on kuvissa. Ne ovatkin pojan mielestä aiempiin dinosauruskirjoihin verrattuna parasta, sillä kirjassa "on myös enemmän näitä luurankojen kuvia". Kuvat ovat valokuvia fossiileista, piirroskuvia ja millä lie tietokonetekniikalla tehty dinosaurusten kuvia erilaisissa tilanteissa (pojan suosikki on Spinosaurus vedessä).

Ensimmäinen dinosaurustutkielma on kirjan mukaan vuodelta 1824, mutta arvellaan, että luita on löydetty jo tuhansia vuosia sitten. En ollut ajatellutkaan, että mahdolliset tarut lohikäärmeistä saattavat liittyä näihin löytöihin. Kirjan mukaan monilla dinosauruksilla oli höyhenpeite, jopa pitkiä, hiusmaisia rihmoja. Tämähän ei vastaa niistä tyypillisesti esitettyä kuvaa. (Ja kokonaan toinen kysymys on tämä pitkään jatkunut dinobuumi, joka näkyy mm. lastenmusiikissa). En osaa arvioida kirjan todenperäisyyttä tieteelliseltä kannalta, arvatenkin tieteenalan käsityksiä täytyy aina yksinkertaistaa lasten tietokirjoihin, mutta taito se on sekin.

Lause: Minua vaivaavat taas kerran näyt, joissa joudun vasten tahtoani outoon ja vieraaseen maahan. (Ote Edward Blackwellin päiväkirjasta 24.5.1890)

Archie Blackwell: Dinomaailma

Readme.fi, 2011, 79 s.

***

Kirjabloggauksesta. Olen siis ihan vasta aloittanut kirjoittamaan lukemisistani ja blogi varmasti vielä hakee muotoaan. Kaipasin jotain kanavaa, missä voisi kirjoittaa ja tässä yhdistyvät molemmat, sekä lukeminen että kirjoittaminen. Mukavaa on se, että teksti on nopeasti valmis. Alkuun arvioin kirjoja antamalla niistä tähtiä oman lukukokemukseni perusteella, mutta tästä taidan luopua. Se tuntuu ensinnäkin vaikealta ja toiseksi jopa brutaalilta, sillä jossain määrin kirjat itsessään ovat arvokkaita, vaikka niiden taso vaihtelee. Toisen hyvä voi olla toisen huono ja toisin päin. Blogia täytyy tehdä harrastusmielessä niin, että se on hauskaa ja kaikki mikä alkaa tuntua työltä, täytyy sivuuttaa. Enpä silti pane pahakseni, jos jollakulla on pisteillä tai tähdillä arvosteltu kirjoja.

Sinikka Nopola: Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla

Nyt tullaan kirjallisuuden lajiin, jota harvemmin luen. Kuulin nimittäin autoradiosta aivan loistavan pakinan luettuna aivan loistavalla äänellä. Harmi kyllä missasin alun tiedot, mutta arvelin tyylistä, että kyseessä saattaisi olla Nopola. Ylen tietojen perusteella Erja Manto on lukenut hänen tekstejään. Nopolaan olen aiemmin kuitenkin tutustunut lähinnä lastenkirjojen kautta. Teksti oli niin hauska, että tämä Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla lähti mukaani kirjastosta. Se on vuodelta 2001 ja kirjoituksia on aiemmin julkaistu Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. Jotain jännää lakonista huumoria näissä jutuissa on, länsisuomalaista? Esimerkiksi Minulla on omat lakanat kuvaa tätä länsi- ja itäsuomalaisen mentaliteetin eroa: "Siinä kun itäsuomalaiset pyrkivät yksityiskoteihin, länsisuomalaiset ovat hotelli-ihmisiä". Ehkä. Lukiessa peilaan ja pohdin omaa heimoidentiteettiäni. Olisi hauskaa tietää, miten nämä hämäläisen näkökulmasta kirjoitetut jutut uppoavat vaikkapa savolaisiin, kun itse haahuilen siellä rajamaastossa.

Mielestäni hauskoja olivat Fiksujen ihmisten vekotin ja Saanko makustella kipupisteitäsi?, joissa pääosia esittävät Elikkä, Eli ja Toki sekä Makustella, Maistella ja Kipuilla: "Makustella halaa Kipuillaa kevyesti ja on antamaisillaan eurotyyppisen suudelman molemmille poskille, mutta hän huomaa, että Kipuilla näyttää ahdistuneelta." Kuulen mielessäni Erja Mannon äänen ja se tuo lisänsä lukukokemukseeni. Ikään kuin kirjan ja minun väliin tulisi kolmas.

Lyhyempää proosaa kuten novelleja tulee harvoin luettua, mutta nämä pakinat, näihin palaan vielä ja etsin Nopolan uudempaa tuotantoa ja metsästän sitä autossa kuulemaani pakinaa vanhempien suhteesta ongelmanuoriinsa. Ehkä nämä ovat parhaimmillaan juuri paloina yksittäin, autossa ja äänikirjana.

Lause: Moni aikuinen haluaisi ehkä keskustella toisen aikuisen kanssa lasten kysymyksistä: miksi elämme, onko Jumalaa jne., mutta aikuinen uskoo yleensä toisen aikuisen haluavan keskustella aikuisten kysymyksistä: kannattaisiko postimyynnistä tilata itsekiinnittyviä nimitarralappuja.

Tähtiä 3/5 (ja jos se autossa kuulemani ja Erja Mannon lukema oli Nopolaa: 5/5)

Sinikka Nopola: Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla

WSOY, 2001, 173 s.

***

Lisäys 15.4. Se autossa kuulemani Erjan Mannon lukutulkinta oli Nopolan tekstistä Selkeesti haasteellista kokoelmasta Matkustan melko harvoin.

Kate Jacobs: Pieni lankakauppa

Kyllä on kirjoilla eroa kuin yöllä ja päivällä: luin Pienen lankakaupan ja perään aloitin Toni Morrisonin vuonna Tervanuken vuodelta 1981. Tervanuken lainasin, kun muistelin tätä blogia varten niitä kirjoja, jotka ovat tehneet vaikutuksen, ja Tervanukke oli Morrisonin kirjoista lukematta. Pieni lankakauppa on ärsyttävyyksiin asti ennalta-arvattava ja yksinkertainen ja Tervanukessa taas on niin monitahoinen alku, että tarinaan ei meinaa päästä sisälle millään. Tervanukesta enemmän jatkossa.

Pienen lankakaupan  (v. 2007) luin senkin jälkijättöisesti vasta nyt, vaikka olin kyllä rekisteröinyt sen ilmestymisen. Lyhyesti: Georgia perustaa lankakaupan ja elää yksinhuoltajana tyttösensä Dakotan kanssa. Kaupan ympärillä pyörii erilaisten ihmisten neulontakerho. Georgian kohtalo on koskettava, ehkä kuitenkin odotin erilaista, viihdekirjallisuudelle tyypillisempää loppua. Kirjassa on mielenkiintoisia aineksia, esimerkiksi neulominen itsessään sekä se, että osa henkilöistä on vanhoja. Miksi kirjasta jää kuitenkin niin laimea maku? Georgian suhde Dakotan isään on nii-in ennalta-arvattavaa (esim. kirjeiden sisältö) ja jotenkin Dakotan leipomisinnostus on epätodellista. Halusin kuitenkin lukea kirjan loppuun, joten jotain sympaattisuutta tarinassa kuitenkin oli. Ja senkin verran se sai aikaan, että ostin pokkarina yhden teoksen jatkoista, Lankakaupan talven. Mutta se se vasta alkaa tylsästi. Mutta eipä kirjaa voi parin sivun perusteella lopullisesti tuomita.

Kirjan alkulause: Langan valinta tarjoaa pyörryttäviä mahdollisuuksia: (- -)

Tähtiä 2/5

Kate Jacobs: Pieni lankakauppa

Gummerus, 2007, suom. Arja Tuomari, 623 s.

Jälkikäteen selasin muiden vanhoja kommentteja. Eräs huomio on oleellinen: kirja voi olla parempi alkuperäiskielellä. Ehkä New York olisi siten enemmän läsnä.

Marjatta Kurenniemi: Unikon satuja

Kurenniemien sadut on ensimmäisen kerran ilmestyneet vuonna 1947, mutta tämä uudempi versio on vuodelta 2005. Kirjan ulkonäkö on moderni Christel Rönnsin kuvituksen vuoksi. Yhdeksän satua muodostavat kokonaisuuden - meillä kirjaa luettiin yksi satu per ilta. Lasten viime aikojen Aku Ankka -villityksen vuoksi oli ihana palata perinteiseen satuun.

Idea on viehättävä: kun lapset nukahtavat, tulee Unikko, joka vie lapset retkelle Hyvien unien maahan. Tietysti on olemassa myös Pahojen unien maa - onneksi, sillä muuten kokonaisuus olisi jäänyt vähän söpöilyksi. Tytär 6v. on kuunnellut hievahtamatta, mutta nuoremmat eivät oikein jaksa näitä satuja kuunnella.

Kuvitusta on vähän, mutta ne kiinnostivat lapsia yllättävän paljon, esimerkiksi enkeli-kuva herätti vastalauseen: "Eivät enkelit ole tuollaisia vaan valkoisia!" Rönnsin kuvituksessa enkeleillä on värilliset mekot ja huivit päässä, tietenkin, kun kyseessä on suuri enkeleiden kevätsiivous.

Ylivoimaisesti kiinnostavin satu oli Pahojen unien maa, jota hallitsi paha haltijalepakko. Kurenniemi saa aikaan juuri sopivaa jännitystä lapsille. Lepakon salatun jännittävästä kuvasta (ohessa) puhuttiin monta päivää ja sitä vertailtiin Lumikin noita-kuvaan (Disney-version koukkunokka). Rönnsin kuvitus ja sen vähäisyys ei tehnyt minuun vaikutusta mutta lapsiin kyllä!

Myös Unikon syntymäpäivä oli hyvä satu lasten mielestä, sillä siinä mentiin karkkimaahan. Hassua kyllä, Leikkikalumaa ei kuulemma ollut niin hyvä. Kokonaisuus on vähän epätasainen: Muutto-sadusta kommentti: "Höh, nytkö se jo loppui?" ja Pääskynpoikien koulusta. "Missä se Unikko oli?".

Lause: Niissä on vain se ero, että Satumaahan pääsee valveillakin, Hyvien Unien maahan vain unessa.

Tähtiä 4/5 tyttären 6v. kannalta, joka viehättyi.

Marjatta Kurenniemi: Unikon satuja
Kuvitus Christel Rönns
WSOY, 2005, ensimmäinen painos ilmestynyt 1947
80 s.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Tämän luin jo hieman aiemmin, mutta tässä lyhyt kommentti. Palkittu kirja kiinnosti, vaikka en mikään Liksom-fani ole koskaan ollut.  Onhan se terävä idea sijoittaa tarina itään matkaavaan junaan. Tyttö on päähenkilö, mutta kaalikorvainen mies on äänessä. Kerronnallisesti dialogi on miehen yksipuhelua – ei tosin oikein jaksaisi näitä lutka-juttuja lukea. Miksi viihdyttäisin itseäni brutaalilla kielenkäytöllä, vaikka se realismia olisikin? Melkein jätän kirjan kesken, mutta onhan se tosiaan palkittu kirja, joten kahlaan loppuun, jos tässä sittenkin on sitä jotakin. No, edelleen seuraan jotensakin hienoa kerronnallista rakennetta, kun tytön ääni ei kuulu dialogissa vaan hänen ajatuksiaan kuvataan ulkopuolelta. Miehen uhka leijuu ilmassa, josta ylitulkittua metaforaa: ”miehen sänky jäi varjoon, tytön valoon”, mutta uhka kääntyy lopulta toverillisuuteen. Jotenkin en jaksanut tästä kirjasta innostua, vaikka tytön tarinasta itsessään olisin halunnut tietää enemmänkin. Neuvostonostalgiasta on kirjan kohdalla puhuttu, mutta henkilökohtaista tarttumapintaa siihen ilmeisesti sitten ei ole. Rakenteellisesti mielenkiintoinen, mutta henkilökohtaisena lukukokemuksena ei kolahtanut.

Silmään pistävä lause on erään naisen määritelmä: Heikot kaavat, mutta lujasti ommeltu.

Sisäkannen kuvat ovat kiinnostavia, mutta miksi kirjailija haluaa oman kuvansa niin näyttävästi esille takakanteen?   Sisäkannessa on myös aika tyhjentävä kuvaus venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessorilta, joka korostaa kerronnan voimaa ja riemua.

Tähtiä 2/5. Valitettavasti riemu ei sykähdellyt minussa. Pitäisikö silti antaa Finlandia-lisää? Pitäisikö lukea uudestaan, että ymmärtäisin, pitäisikö viipyillä tekstin parissa?

Tässä pari uudempaa kommenttia: Nooran sekä Joken ja Tuomon, joissa myös vähän kriitiikkiäkin.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (Suom. Sari Karhulahti)

Kirjaston virkailija oli laittanut kirjan tyrkylle ja siitäpä poimin mukaani. Kirja on ilmestynyt v. 2006 ja suomeksi 2009. Afrikkalainen kulttuuri on mielenkiintoista, mutta usein sinne sijoittuvat kirjat ovat muiden kuin afrikkalaisten kirjoittamia (tai ainakin tällainen tuntuma on, jos ei ole syvällisemmin asiaan perehtynyt), esimerkiksi Barbara Kingsolverin huippukirja Myrkkypuun siemen, joka kertoo lähetyssaarnaajaperheestä Kongosta tai Mme Ramotswe-kirjat, jotka on kirjoittanut skotlantilainen Alexander McCall Smith (joka tosin on syntynyt Afrikassa).

Tämän kirjan on kuitenkin kirjoittanut nigerialainen nainen ja jo siksi se on kiinnostava. Kirjan kansilehtien luonnehdinnat ovat ylistäviä tyyliin ”Kirjallinen sensaatio”, ”aiheuttaa juovuttavaa riippuvuutta ensimmäiseltä sivulta alkaen”. Minulle kirja ei alkuun ihan juovuttavaa tunnetta tuonut, päinvastoin, meni aikansa päästä tarinaan sisään. Välillä unohdin, kuka joku henkilö olikaan päähenkilöiden laajasta ystäväpiiristä. Sittemmin kirja kyllä sieppasi mukaansa.

Kirja kertoo kaksoissisarusten Olannan ja Kainenen elämästä 60-luvun Nigeriassa. Heidän perheensä on rikas, paikallista yläluokkaa. Pikku hiljaa Biafran sota ja heimoristiriidat hiipivät kirjaan mukaan ja loppua kohden kohdataan niiden tuomia suruja: kotoa pakoa, väkivaltaa ja etenkin nälänhätää. Mukana kulkevat rakkausasiat – Kainenen paikallisuutta jopa ihannoivan englantilaisen miehen kautta sivutaan valkoisten asenteita. Jotkut ratkaisut jäävät lukijan kiusaksi (tai onneksi) avoimeksi, kuten Kainenen kohtalo. Kirjailija piirtää onnistuneesti kuvan sisarusten suhteesta ja erilaisista luonteista. Lopulta jopa mielenkiintoisimmaksi hahmoksi kuitenkin nousee Olannan perheen palvelija Ugwu. Luotettava, sivistystä janoava poika, joka kohtaa myös oman pimeän puolensa sotilaaksi pakotettuna. Henkilökuvaus kuitenkin menee sotaraakuuksien kuvauksen edelle, onneksi.

Ennakkoluuloinen ja tietämätön länsimaisten kuva Afrikasta saattaa liittyä savimajoihin – mutta totta tosiaan, 1960-luvun Nigeriassa oli yliopistot ja kylpyammeet ja hanasta tuli puhdasta vettä. Vanha ja moderni Nigeria esiintyvät perhesuhteissa, esimerkiksi Olannan akateemisen miehen Odenigbon ja hänen taikauskoisen äitinsä kautta.

Mutta mistä Biafran sodassa olikaan kysymys? Etukäteen se yhdistyi mielessä epämääräisesti Afrikkaan ja nälänhätään. Pikagoogletuksen jälkeen käsitys on sama minkä kirja antoi: repivä sisällissota, jonka seurauksena noin miljoona nigerialaista kuoli pääosin nälkään ja tauteihin. Helsingin Sanomien haastattelussa (16.4.2009) tulee esille mielenkiintoinen yksityiskohta: itsenäiseksi julistautunut Biafra oli valinnut kansallislaulukseen Finlandia-hymnin.

Säväyttävä lause: Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nielaissut hohtavan valoläikän.

Tähtiä 4/5.

Jälkikäteen luin muiden kommentteja kirjasta. Ne ovat ylistäviä.  Jossakin tosin mainittiin, että olisihan kirjaa voinut vähän tiivistää, mutta mitäpä siitä, hyvä kirja. Kirjasta ovat kommentoineet ainakin Aletheia 2012, Salamatkustaja ja 2011 ja jo aiemmin v. 2009 INAhdus. Kirjailijan kansalaisuuskysymyksestä on kommentoinut ainakin Hanhensulka. Tuon Hesarin jutun mukaan kirjailija asuu puolet vuodesta Nigeriassa ja puolet Yhdysvalloissa, jonne muutti 19-vuotiaana opiskelemaan.